Vaikka blogini pääpaino on pojissa ja niiden edesottamuksissa, teen tällä kertaa pienen poikkeuksen, sillä näyttelyt ovat minulle paljon isompi juttu kuin karvakorville. Kävimme kaksikon kanssa viime kuussa Seinäjoen kansainvälisessä näyttelyssä ja koko päivän piti kiirettä alusta loppuun.
On uskomatonta, kuinka paljon tavaraa pieneen Nissan Micraan saa pelkällä naisenraivolla mahtumaan. Poikien lisäksi mukaan sullottiin näyttelypakaasit sekä hervottoman kokoinen häkki, johon olin taiteillut alle Clas Ohlsonilta ostamani irtopyörät. Kyllä, kiinnitin ne häkkiin oikeasti nippusiteillä. Mieheni sai hoitaa kuskin virkaa.
Lähdimme kotoa noin 25 minuuttia myöhässä aikataulusta, mikä oli omiaan lisäämään stressitasojani. Olen aivan hirveä jännittäjätyyppi ja jo ajatus siitä, että olemme Pomon kanssa toista kertaa kehässä, oli nostattanut kukkakedollisen ritariperhosia jonnekin palleani tuntumaan. Kun siihen lisätään pelko myöhästymisestä, henkinen kaaos on valmis. Onneksi henkilökohtainen Kimi Räikköseni sai kurottua hävittyä aikaa kiinni huolimatta siitä, että noin 80 kilometrin jälkeen tiet olivat sohjon sekaisen lumen ja jään peitossa. Hahhah. Nissan Micra ei ole tarkoitettu talviajoon, vaikka nastoja olisi kuinka alla.
Paikalla oli luonnollisesti tuhottomasti autoja, ihmisiä ja karvakuonoja. Kun pääsimme parkkialueelle, vaihdoin tietoisesti päähäni "nyt mennään näyttelyyn eikä meinata" -moden, sillä vilske alkaa siitä hetkestä, kun näkee ensimmäisen järjestyksenvalvojan. Heitettyäni aivot narikkaan, meno kehän reunalle oli pitkälti seuraavanlaista: auto parkkiin, häkki ulos, häkin kasaus, koirat pissalle, koirat häkkiin, häkki ovista sisään, rokotustodistusten pistokoe, eteenpäin. Jos olette käyneet Stockmannin Hulluilla Päivillä, tiedätte siellä etenemistaktiikan. Käytin vastaavaa myös Seinäjoella, sillä käytävälle päästyämme edessämme oli tiivis ihmismuuri. Anteeksi-anteeksi-anteeksi, hitaasti ja hellästi eteenpäin.
Kun olimme päässeet tarpeeksi lähelle kehän reunaa, parkkeerasimme häkin ja kaivoimme kakarat ensimmäisenä käsittelyyn. Pomo oli ottanut pari viikkoa aikaisemmin olleessa Hämeenlinnan näyttelyssä mukavan rauhallisesti, joten en huolehtinut sen jännittelyistä. Kasvattajamme suki pojan keskijakausta esiin pörheän muksukarvan seasta, minä taiteilin parhaan taitoni mukaan kylkiä ja koipia ojoon. Tämä pällisteli meitä huvittuneen oloisena: "siinäs puuhailette, minä otan lunkisti tässä vaiheessa". Paikalla oli myös Pomon sisko, Päivikin Lumi ja Jetin isä Leo, joten viiden koiran puleerauksen ohessa ei hirveitä ehdin vielä miettiä. Ainoa huolemme oli, että valmiiksi suittujen koirien sijoituspaikkoja oli rajoitetusti, sillä oma häkkimme romahti sisääntulon yhteydessä, eikä sitä voinut käyttää väliaikaisena makuupaikkana. Jeti ja Pomo viettivät sitten aikansa sujuvasti vierekkäin yhden pöydän päällä.
Odottelimme jonkin aikaa edellisen rodun arvostelujen loppumista. Ennen Skyeita norjalainen tuomarimme piti 10 minuutin kahvitauon, joka oli omiaan antamaan minulle aikaa ajatella. Se ei ollut tässä tapauksessa hyvä asia. Kylmä hiki nousi käsiin, olin tulipunainen ja taisin potea jonkinlaista kahvikuppisyndroomaa kaikkien sormien krampatessa. Kuten mainitsin, olen oikeasti jännittäjätyyppi.
Kahvitauon loputtua meidät huudeltiin kehään. Pomo pärjäsi reilusti paremmin kuin minä, sillä keskityin täysillä unohtamaan kaikki kehän ympärillä olevat ihmiset. Sinne vaan ja heti pöydälle. Tuomari oli oikein mukava naisihminen, kysyi Pomon ikää, johon pystyin jopa vastaamaan ilman äänen tärisemistä. Kopeloinnin jälkeen koira maahan ja ympäri. Tuomarin eteen ja kävely edestakaisin. Pöydän eteen seisomaan. Poika muuten jaksoi seistä äärimmäisen hienosti tuomarin sanellessa arvostelua. Kehut, kättelyt ja kehän laidalle seuraamaan siskon menoa. Silloin Pomolta loppui kärsivällisyys, pehva maahan, korvat pystyyn ja siskon kanssa painimaan! Onnekseni, vaikkei se jaksanutkaan enää seisoskella, se ei ampaissut mihinkään ja tapitti vain tiukasti siskoaan, sitten minua ja taas siskoaan. Kun tyttö oli arvosteltu, pyörähdimme yhdessä kehän. Pomo oli vieläkin kovin ihmeissään, miksei pääse painimaan takana tulevan siskonsa kanssa, mutta kipsutti kyllä oikein nätisti kannustuksen voimin kehän ympäri. Nappasimme ROPin sekä kunniapalkinnon. Siskonsa sai siis VSP:n ja myös kunniapalkinnon. Olin onnesta soikea, kun kävelin kehästä ulos ja luimme yhdessä jätkän arvostelun. Poikaa kehuttiin erittäin lupaavaksi pennuksi. Jes!
Suunnitelmana oli, että Jeti pyörisi nuortenluokan kasvattajan kanssa. Näin myös tapahtui. Jännitin onnensekaisin tuntein kehän laidalla Lumimiehen menoa. Olen toki puolueellinen sanoessani näin, mutta voin sen omistajana silti sanoa: Jeti oli komea poika. Sitten se mokoma otti ja nappasi ERIn. JEAH! Nuorissa ei muita ollutkaan, joten siirryttiin avoimeen ja valioluokkaan. Paikalla oli myös muita, erittäin upeita koiria, joiden esiintymistä katselin haltioituneena.
Viimeisten luokkien alkaessa ehti kasvattajamme pyrähtää nopeasti luoksemme: "Koska Leo sai myös ERIn, minun on vietävä se, joten sinä viet Jetin". APUA! Olin niin henkisesti valmistautunut siihen, että selviän Pomon kanssa esiintymisestä, että olin unohtanut tämän mahdollisuuden kokonaan. Siinä alkavassa paniikkitilassa paperipussi olisi ollut tarpeellinen. Samoin myös rauhottavat. Minulle siis.
Menin aivan totaaliseen jumiin, otin koiran ja siirryin odottamaan kehän tuntumaan. Kyselin puolihätääntyneenä, koska meidän pitää mennä kehään ja pinkaisinkin sinne aivan liian aikaisin, kesken muiden arvostelujen. Onneksi kehätoimitsija oli erittäin ystävällinen ja kipaisi kertomaan meille, ettei vielä ollut aika. Tämä "pikku moka" taas oli omiaan paineilmakattilani ylikuumenemiseen. Päässäni suhisi ja käteni valuivat litratolkulla sitä surullisenkuuluisaa kylmää hikeä. Sitten tuli meidän vuoro.
Kehään ensimmäiseksi ja seisomaan. Jeti suurena äidinpoikana vaistosi heti, että mamma on stressaantunut, joten sekin oli hieman epäluuloisen oloinen toisesta kierroksesta. Sain sen kuitenkin rauhoiteltua, samalla hiukan itseänikin, ja seisomaan suhteellisen hyvin. Ympäri kerran, ympäri toisen kerran ja siirryimme PU-4:ksi. Saimme myös VASERTin ja olin siitäkin onnesta soikeana.
Kehän loputtua kokoonnuimme hoitopöydän ympärille tulkkaamaan englanninkielisiä arvosteluja. Kuten mainitsinkin, Pomo sai mainiot arvostelut ja olin siitä äärimmäisen onnellinen. Jeti sai myös kehuja, joten päivä oli meidän osaltamme kaikenkaikkiaan oikein hyvä.
Näyttelyreissun purkaminen ei ole ollenkaan vaikeaa. Kamat rutussa laukkuihin, koirat pissan kautta autoon, häkkin perään ja ovi kiinni. Sitten suurensuuri helpotuksen huokaus. Näyttelyreissut ovat oikeasti kivoja.
Varmasti koiran esittämistä voi opetella. Uskoisin sen olevan myös suotavaa. Olen itse vienyt ensimmäistä koiraani näyttelyihin, mutta olin silloin 8-vuotias, enkä todellakaan miettinyt, kuinka Pulin tulee seistä pöydällä ja missä asennossa sen pään tulee olla. Kävin silloin viemässä sen jopa kolmessa näyttelyssä. Nyt, kun olen vanhempi ja alan ymmärtää koiran esittämisestä jotain, stressaan paljon enemmän. Mutta Siperia opettaa: koira mukaan ja menoksi. Kun menen Pomon kanssa pentuluokkaan, saan itsekin siellä hiukan anteeksi, sillä muksut ovat muksuja. Seuraava paniikkinapin painallus on, kun menemme Pomon kanssa ensimmäistä kertaa junnuluokkaan. Luulen, että puran sydäntäni täällä silloinkin.
