Tiedän, tiedän. Lähes kaikki koiraihmiset ovat kohdanneet eroahdistusta tavalla tai toisella, kirjoittaneet siitä, koittaneet antaa neuvoja ongelmien ratkaisemiseksi, voittaneet sen tai epäonnistuneet voittamaan sen. Siltikin meitä koiraharrastajia tulee aina uusia, ja silloin tarvitaan niitä, joilla kokemusta ja osaamista eri koira-aiheista on.
En aio edes yrittää neuvoa, kuinka eroahdistus voitetaan, sillä minulla ei ole siihen yhtään ainutta pätevää vastausta. Aion kuitenkin ruotia aihetta, yllätys yllätys, meidän kantiltamme: Pomon, minun ja ehkä hieman Jetinkin. Saattaa hyvinkin olla, että joudun asian kanssa painiotteluun, sillä muuttuva elämäni on tuonut minut siihen pisteeseen, että edessä ennemmin tai myöhemmin (toivon mukaan ennemmin) on yksi mahdollinen eroahdistuksen laukaiseva tekijä: muutto uuteen asuntoon.
Kerrataanpa faktoja.
Nykytilanne: asumme tällä hetkellä rivitalokolmiossa kaupungin laidalla, omakoti- ja rivitaloalueella luonnon helmassa. Pieni takapiha, loistava naapurusto ja Pomon luonne antavat meille tilaa olla vapaana niin omalla kuin yleiselläkin pihamaalla, ja yllättävää kyllä, mutta pitkälti myös lenkeillä.
Tulevaisuuden suunnitelma: muutto lähemmäs töitä ja harrastuksia kimppakämppään hyvin lähelle keskustaa, asumismuotona parvekkeellinen kerrostalokolmio. Ihmisten ja Pomon lisäksi tilan tulevat jakamaan neljä aiemmin esittelemääni kissaeläintä. Ei pihaa, vilkas liikenne, mutta ulkoilumaastot sentään loistavat.
Mitkä asiat nykyisessä ja tulevassa asumisjärjestelyssä kohtaavat? No eivät oikeastaan mitkään. Lähes kaikki liikkuvat osat tässä kokonaisuudessa ovat muuttujia, paitsi minä ja koira.
Hauskaa on, että koiran kantilta tilanne muuttuu parempaan suuntaan. Sehän ei tule enää jäämään tavallaan ollenkaan yksin, sillä samojen seinien sisäpuolella palloilee neljä kissaeläintä. Se, miten Pomo mieltää nuo osaksi laumaansa saati minkäänlaiseksi apuvälineeksi eroahdistuksen pieksemiseen, on minulle täyttä hepreaa. Mutta ihmisen teoreettisesta näkökulmasta tilannehan on aivan fantastinen! Vai onko?
Pikkuhiljaa totuttaminen on yksi tapa esitellä koiralle uusia asioita. Olen ottanut tämän lähestymistavaksi uuden elämänjärjestyksen esittelemiseen. Pomo on nyt muutaman kerran jäänyt ilman minua asuntoon, jossa lymyää tuleva kämppikseni kissoineen. Alkuun jättöajat ovat olleet lyhyitä, ensimmäiseksi vartti, sen jälkeen puoli tuntia ja niin päin pois. Tänään olimme kuitenkin ensimmäistä kertaa tilanteessa, jossa elikon tuli olla seurassa ilman minua muutaman tunnin. Juttuhan ei ole se, etteikö Pomo olisi tietyissä määrin tottunut olemaan ilman minua, onhan se ollut hoidossakin (mm. vanhemmillani) muutamia kertoja. Juttu vaan mitä ilmeisimmin on se, että saako se huomiota levottomasta käyttäytymisestään vai ei. Minun poissaollessani Pomo oli kuuleman mukaan piippaillut ja tepastellut levottomasti ympäriinsä, muttei kuitenkaan huutanut. Levottomuuden tällaisessa tilanteessa ymmärrän, joten oleminen ilman minua meni verrattain hyvin. Kuitenkin tarkoituksena on, että koira voi tuntea olonsa levolliseksi ja rauhalliseksi niin minun läsnäollessani, kyseisessä tutussa seurassa ilman minua kuin uudessa kodissakin yksin ollessaan.
Tästä päästäänkin seuraavaan kysymykseen: Jos oletetaan, ettei koiralla ole koskaan ilmennyt minkäänlaista tuhoamisvimmaa tai tarpeiden tekoa sisälle, koska koiralla on "oikeasti eroahdistus", ja koska se "vedättää" tai "protestoi" yksinoloa äänenkäytöllä?
Kun Jeti tuli meille, jouduin pakon edessä opettelemaan miljoonia uusia asioita, olihan se virallisesti ensimmäinen ikioma koirani. Yksi niistä oli koiran pitäminen hiljaisena meidän poissaollessamme. Kiitos älypuhelimeni, nauhoitin jokaisen Jetin yksinolon äänet ja purin ne kotiin tullessani suoraan koneelle, jotta näin ja kuulin ääniraidasta, milloin pidettiin mitäkin ääniä. Muutaman nauhoitteen purkamisen jälkeen tulin siihen tulokseen, että Jetillä ei ollut eroahdistusta. Se kyllä ulvoi ja piippaili, mutta sen ääntely ei ollut jatkuvaa tai hysteeristä, ja parhaimmillaan kotiin tullessamme se venytteli itseään kuin juuri heränneenä. Eipä sillä stressiä ollut, sitä vaan ikäänkuin "kiukutti", kun lauma ei ollut koossa. Tähän väliin on pakko kertoa, että valitettavasti en kyennyt symppaamaan koiraparkaani nauhoja kuunnellessani, vaan nauroin hysteerisesti, kun kuvittelin Jetin istumassa takamuksellaan keskellä olohuonetta ulvomassa kuin villisusi. Siinä päänsisäisessä kuvassa oli jotain todella pahasti pielessä.
Kovin varmana tekemästäni diagnoosista ostin pojalle haukunestopannan. Tämä versio oli sitä mallia, joka tuuttaa sitruunanhajuista paineilmaa kuonon tietämille heti, kun koira päästää kovemman äänen. Luonnollisesti nauhoitin myös tämän kerran yksinolon äänet. Lopputulema oli se, ettei Jeti ensimmäisen suihkauksen jälkeen enää koskaan (ainakaan meidän tai naapureiden tietäen) pitänyt yksin ollessaan mitään tarpeetonta ääntä. Se vaati yhden ainoan suihkauksen. Kiitos rodun fiksuuden, se vaati yhden ainoan suihkauksen. Toki käytin muitakin keinoja, kuten tilan rajaamista, liikunnan lisäämistä ja aivoja väsyttävää tekemistä, mutta viimeinen selkeä merkki Jetille vaikenemisesta oli tuo pienenpieni suhaus. Mutta Jeti olikin alunperin meillä ainoa koira.
Jetin poistuttua perheestämme Pomo jäi yksin, ja edessäni olivat samat kysymykset täysin erilaisilla vastauksilla. Olin juuri alkanut totuttaa Pomoa pois häkissä nukkumisesta, ja se yksinjäämisen kanssa tuntui olevan poikaselle aivan liikaa. HUOM! Tässä välissä haluan ehdottomasti painottaa, etten ole koskaan häkittänyt Pomoa, vaan häkki on ollut sen turvapaikka mm. imureilta ja muilta kammottavilta möröiltä, joita pienen skyen elämään saattaa joskus ihmisen välinpitämättömyyden vuoksi eksyä, ja jonne se on kömpinyt aina täysin itsenäisesti omasta halustaan. Jätin häkin Pomolle yksinolojen ajaksi niin, että häkin ovi oli teljetty auki, jolloin se pääsisi sinne halutessaan, muttei olisi kuitenkaan lukittuna sinne. Tästä huolimatta herra koki yksinolemisen melko mahdottomana ajatuksena. Koska nauhoitteet olivat järkeistäneet vastaavaa tilannetta ennenkin, käytin niitä myös Pomon yksinolojen tutkimiseen.
Tekemäni diagnoosin mukaan Pomolla ei myöskään ollut eroahdistusta. Se ei läähätellyt, huutanut jatkuvalla syötöllä tai tuhonnut mitään. Niinpä sitruunapanta oikaisi sen käsityksen ääntelystä yksin oltaessa. Tämän jälkeen lopputulos oli sama: se ei ole meidän tai naapureidemme tietäen jutellut yksinään enää mitään.
Kolmas kysymys: koska olen muuttamassa vuokralle kerrostaloon, eikä kovaääniseen metelöintiin ole varaa, kuinka hoidan tilanteen niin, ettei eroahdistusta pääse edes syntymään, ja jos se ehtii kehittyä, miten toimin?
Eroahdistus on käsitykseni mukaan kokonaisuudessaan perin stressaava tila sekä koiralle, ihmiselle että ympäristölle. Olenkin suunnitellut ensimmäiseksi ostavani uuteen asumukseen makuuhuoneeseeni D.A.P-haihduttimen. Kyseinen vempele on pistorasiaan asennettava haihdutin, jossa liuoksena on samoja hormoneja, joita narttu erittää imettäessään pentujaan. Haihduttimen tarkoitus on siis luoda ympäristöstä tämän hormoniliuoksen avulla turvallinen koiralle. Toiset kokevat D.A.P-haihduttimen mitä parhaimpana keinona helpottaa stressaavan koiran oloa, toiset taas eivät ole saaneet siitä minkäänlaista hyötyä. Muttei se ota, jos ei annakaan. Pomolla en ole koskaan haihdutinta kokeillut, mutta herkkänä koirana toivon sen reagoivan positiivisesti tuohon kapistukseen. Suunnitelmani toisena osana on tiettyjen rutiinien säilyttäminen. Keittiöön ei yhä edelleenkään herralla ole asiaa, ja minua ei seurailla neuroottisena joka paikkaan, ellen siihen erikseen lupaa myönnä. Kolmanneksi mietin vakavasti häkin palauttamista niin, että telkeäisin sen oven jälleen auki, jolloin Pomo pääsisi halutessaan turvapaikkaansa yksinollessaan. Neljänneksi aion luottaa koiraani sen verran, että alkujännityksen haihduttua ja uuteen kotiin totuttuaan se toimii siellä yhtä mainiosti kuin nykyisessäkin kodossa.
Hirveä informaatio- ja ajatusoksennus näin lauantai-illaksi. Jospa siirtyisin kuitenkin Herra Koiran kanssa hyvän ruuan ja laatuelokuvan pariin.
