Totta hiivatissa ajatus kasvattamisesta pyörii päässä, enemmän tai vähemmän aktiivisesti. Erityisesti nyt, kun on löytänyt sen "oman rotunsa". Totta hiivatissa sitä miettii, "millainen mun eka pentue olis" tai "sit mä ainakin edellyttäisin, et mun pentujen ostajien pitäis täyttää ainaki viiskyt erilaista kriteeriä, mitkä mä oon täysin mielivaltaisesti asettanu". Niinä hetkinä, kun mietin kokonaisuutta yksityiskohtien sijaan, alan miltei voida pahoin. Syy kuvotukseen on kasvattajan vastuu.
Näin minä asian näen:
Vaikka puhun vastuusta yksikössä, kyseessä on monisäikeinen ja -mutkainen vyyhti yksityiskohtia. Todennäköisesti olen maalannut miljoonia piruja pääni sisäisiin seiniin, koska samaan aikaan, kun ajatus kasvattamisesta kiehtoo, se pelottaa niin, että meinaa paniikkipissa lirahtaa punttiin.
Olen päässyt omissa kuvitelmissani siihen pisteeseen, että minulla olisi kasvatustyöni kantanarttu, ehkäpä jo tiineenä. Jo pelkästään tähän asti päästäkseni olen tehnyt töitä valitakseni pentueen, josta haluaisin kantanarttuni varata, olen tutustunut tulevan pentueen sukutauluun ja niissä olevien koirien ominaisuuksiin, luonteisiin ja terveyteen (tämä on luonnollisesti se helpoin osuus siinä mielessä, että puhun puhelimessa sujuvasti useita tunteja niin, ettei edes puhelun toinen osapuoli huomaa hukanneensa kokonaista vapaata iltapäivää luurin varressa ennenkuin puhelu loppuu), olen henkisesti varautunut siihen, että nyt talouteen tulee pentu, ja kaikista tärkeimpänä: narttupentu. Eipä mulla ole toista tyttöä huushollissa ollutkaan. Jo yksistään tämä kaikki saa kulttuurishokkisuoneni pullistelemaan liitoksistaan.
Tässä vaiheessa en ole päässyt vielä lähellekään tositoimia. Kun typsykkä siitä kasvaisi, aloittaisin sen kanssa näyttelyharrastuksen. Olettaen, että se saa kelpo arvosteluja näyttelyistä, ja minä olen tyytyväinen siihen, sen kehitykseen ja ominaisuuksiin (oletan siis hieman positiiviseen yläkanttiin, koska mikäänhän ei ole niin varmaa kuin epävarma), voin sen aikuistuttua alkaa miettiä sille sopivaa poikaystävää. Tässä kohtaa toistan sukutaulu- ja tutustumistutkimukset sekä useiden tuntien puhelinmaratonit. Vaakakupissa painaa tonneja narttuni puutteet, potentiaalisen uroksen narttuni puutteita täydentävät ominaisuudet, uroksen luonne ja terveys, ehkäpä haluaisin tutustua myös uroksen näyttelytilanteeseen. Kuten huomaatte, olen jälleen olettanut positiivisesti yläkanttiin, että uroksen omistaja / kasvattaja on suostuvainen osaksi suuria jalostussuunnitelmiani.
Kun teoriatunnit on käyty, on aika siirtyä tositoimiin. Astutaanko luomuna, meneekö keinosiemennykseen? Ai hemmetti, enhän ole päässyt jalostuskuvitelmissani vielä edes tähän asti! Pah, todellisuus on, että olen skipannut tämän osan kokonaan, ja siirtynyt pupsien syntymän jälkeiseen aikaan. Pienenä negatiivisena puolena mainittakoon, että jos penikoita haluaa paijata ja nuuskutella, a) narttu pitäisi saada tiineeksi, b) tiineyden pitäisi sujua hyvin, c) synnytyksen pitäisi sujua hyvin ja d) kasvattajan pitäisi olla koko ajan kärryillä siitä, missä kohtaa mennään, mitä ruokaan pitäisi lisätä tai vähentää, millainen liikunta nartulle siinä kohtaa on passeli, vai onko mikään, ja ja ja ja. Jo tässä kohtaa kasvattajalla on aivan hirvittävä vastuu, pitkälti kaikesta, paitsi niistä asioista, joihin kasvattaja ei kykene vaikuttamaan.
Oletetaan, että pentuset on saatu maailmaan, ne ovat kunnossa ja kehittyvät normaalisti, samoin, että mamma hoitaa lapsensa niinkuin kuuluu (think positive!). Tässä kohtaa pentujen kehityksen vastuu astuu parrasvaloihin: ravinnon ja liikunnan määrä ja laatu, sosiaalistaminen muihin koiriin ja ihmisiin ja niin päin pois.
Sitten tulee luovutusikä. Jos pennuista ei ole etukäteen tullut kyselyjä, puhelin (toivon mukaan) pirisee enenevissä määrin. Millä kriteereillä pennunostajat valitaan? Mistä luetaan ihmisen luotettavuus, sitoutuneisuus, vastuullisuus ja paneutuminen koiraan koko sen elämän ajaksi? Vielä parempaa: ne ylelliset sijoituskoditkin olisi hyvä löytää, mikäli mielin jatkaa kasvatustyötäni omilla otuksillani ilman, että asuntoni jokaisessa huoneessa asuu kolmesta viiteen koiraa. Kun ostajat / sijoituskodit on valittu, heidän kanssaan, ainakin toivon mukaan, pidetään aktiivisesti yhteyttä. Vaikka pentujen fyysinen hoitaminen loppuu tähän, minulla on yhä edelleen vastuu kasvateistani. Henkinen vastuu. Millaisiin koteihin ne menevät? Millainen niiden loppuelämä on? Käytetäänkö niitä jalostukseen?
Kaikki vastuu alkaa jo pelkästä päätöksestä lähteä kasvattajakurssille. Sillä siunaaman sekunnilla, kun olen saanut rekisteröityä itselleni kasvattajanimen, ja nartulleni syntyvät ensimmäiset pennut, olen vaikuttanut jollain tapaa rodun kantaan. Vaikka omiani ei koskaan käytettäisi jalostukseen, ja ensimmäinen pentueeni jäisi viimeisekseni, olen silti ollut osa rodun kasvua määrällisesti, vaikka sitten vain yhden tai kahden pennun verran. Vastuu alkaa jo siitä.
Ehkäpä tällä kaikella vuodattamisella haluan nostaa hattua hyvin korkealle jokaiselle vastuulliselle kasvattajalle. Väitän, että aivan liian harva ihminen pysähtyy miettimään, minkälainen vastuu kasvattajalla rotunsa suhteen on. Kuinka paljon vastuu kasvaa, mitä enemmän aikaa kuluu, pentuja syntyy, uusia ihmisiä tutustuu rotuun. Jokainen kasvattaja, jonka koirien jälkeläisiä maailmaan syntyy, vaikuttaa rotuun ja rodun kantaa, aina jollain tapaa.
Nyt on takki tyhjä, mutta sainpa purettua demonini virtuaalipaperille. Pieni toivonkipinä minussa silti vielä elää: ehkä sitten joskus, kun olen fiksu ja filmaattinen, Ninden kenneliin syntyisi ihka ensimmäinen pentue..
maanantai, 28. toukokuuta 2012
perjantai, 20. huhtikuuta 2012
Tapahtumarikas muutama kuukausi
Hyvää lauantaita! Ulkona on koleaa ja kosteaa. Ehkäpä hiukan myöhemmin uskaltaudumme lenkkeilemään.
Tämän talouden elämä on heittänyt ympäri 360 astetta, niin henkilökohtaisella kuin harrastuspuolellakin. Tulin valituksi Skyekerhon jalostustoimikuntaan jäseneksi, enkä ole lakannut hyppimästä (sisäisesti) onnesta vieläkään. Tämä on mun paikkani oikeasti alkaa oppia asioista, joista oon ollut kiinnostunut jo pitkään. Olen samaan aikaan tuhannen innoissani ja melko peloissani.
On niin hemmetisti asioita, mistä mä en ole tiennyt yhtään mitään! Alku aina hankalaa, mutta mulla on ihan tuhottomasti opiskeltavaa niin meidän nykyisestä kuin menneestä ja tulevastakin terveystilanteesta. Oon saanut viimeisen kolmen viikon aikana päälleni niin paljon eläinlääketieteellisiä termejä, että muutun kohta eläinlääketieteen Pharma Fennicaksi tai Wikipediaksi (mikä edesauttaisi mun tilannetta TODELLA paljon). Mutta hei, kun kiinnostuu jostain, sitä kaivaa tiedon vaikka maan alta. Teidän olisi pitänyt nähdä mut eräskin sunnuntai makaamassa kotosalla läppäri naaman edessä, kun käänsin yhtä terveysaiheista artikkelia englannista suomeksi. Mulla oli nimittäin selaimessa arviolta kahdeksan eri välilehteä auki, jokaisella jokin online-sanakirja ja yhdellä Googlen perussivu yleistä tiedonhakua varten. Tästä kuvasta puuttuivat ainoastaan Harry Potter -tyyppiset kakkulat nokalta.
Jos yritän hetkeksi vakavoitua, olen tuhannen onnellinen jalostustoimikuntaan kuulumisesta. Jetin myötä kävin läpi niin paljon terveysongelmia ja etsin niihin ratkaisuja, että koiriin ja erityisesti skyeihin liittyvät terveysasiat ns. sisäänrakentuivat muhun. Vatsaongelmien vuoksi aloin tutustua erilaisiin ruokintatapoihin, ja sain sitä kautta innostuksen koirien ravitsemuksen tutkimiseen. Olo on kuin pienellä oppipojalla; kaikki pelottaa ja jännittää, mutta hyvällä tavalla.
Pomon kuulumiset? Se alkaa jopa hiukan miehistyä. Oon seurannut tuon kehitystä puolihuvittuneena, koska nykyään se nostelee jo koipeaan isojen poikien malliin, mutta samaan aikaan se on hönttiytynyt. Mennä viipottaa rakkaimman lelunsa, solmuköyden kanssa kuin puolivuotias penikka tukka silmillä ja niin aidon innostuneena asiastaan, ettei siitä voi tulla kuin hyvälle mielelle.
Meillä alkaa kevään myötä viimeisen sertin metsästys. Olen ihan innoissani kehiin pääsemisestä, Pomolta en ole vielä asiasta kysynyt. Hyvä on, en oo edes kertonut sille näyttelykauden alkavan. Olenko kurja?
Jospa joisin vielä yhden kupin kahvia. Pomolle ei tarjoilla.
lauantai, 29. lokakuuta 2011
Mitä tapahtui?
Hah. Viimeisin kirjoitukseni on vuoden 2010 Seinäjoen näyttelystä. Seinäjoelta tulin tänäänkin.
Aion kertoa tarkempia yksityiskohtia kuulumisistamme myöhemmin. Nyt päivitän lähinnä "nopeasti" viime vuoden tapahtumat:
- Pomo poikkesi alkuvuodesta 2011 Liettuassa kasvattajansa matkassa hakemassa Liettuan Juniormuotovalio- ja Liettuan Juniorvoittaja -11 -tittelit
- Keväällä Herra nappasi ensimmäiset Sertinsä Tampereen kansainvälisestä ja Rauman kansallisesta näyttelyistä
- Kesä otettiin lunkisti, syksyn aloitimme erkkareilla sekä Tervakosken kansainvälisellä, josta Töppöjalka sai ensimmäisen CACIBinsa (sekä Sertin), vuoden ja yhden päivän ajanjaksomme oli näin alkanut
- Syksy jatkui Romanian turneella kasvattajan hellässä huomassa, matkan saldona Romanian muotovalion ja Romanian Grand Champion -tittelit sekä toinen CACIB
Siinä näyttelyt. Muiden uutisten en voi sanoa olevan yhtä mukavia. Jeti ja Pomo suksivat lopullisesti ristiin keväällä 2011, ja niin Jeti pakkasi tavaransa ja lähti uuteen kotiinsa. Puolen vuoden kuluttua muutosta se ilmoitti tarvitsevansa lääkäriä, ja tuli vastaanotolla siihen tulokseen, ettei enää jaksa. Tai siis elimistönsä tuli siihen tulokseen. Näin ollen pieni päästi irti 20.10.2011 klo 17.30, ja muutti elämänsä viimeisen kerran. Se muutti pieneen pahvilaatikkoon, jossa se matkasi kasvottomaan virastoon tutkittavaksi. En halua vieläkään ajatella asiaa realistisesti.
Koti on ollut hiljainen. Pomo syö kokonaista siansorkkaa. Vaikka se syö kuin se ei olisi koskaan ruokaa nähnytkään, se myös rauhoittelee itseään. Ulkona on syksy. Kaikki lehdet ovat keltaisia ja ne liimautuvat märkään asfalttiin hentoina, läpikuultavina. Vilkuilen puolella silmällä olohuoneen karvamatolla sorkan kanssa taistelevaa karvaista otusta, ja mietin, kuinka onnellinen olen terveestä koirasta. Mietin myös, mitä muuta olisin vielä voinut tehdä, vai olisinko voinut tehdä yhtään mitään.
Itkin silmäni irti eläinlääkärin vastaanotolla toisen vetäessä viimeisen kerran henkeä. Sen jälkeen koko asiaa ei ole ollut olemassa. Nyt taas on.
Sinä pieni rakas siellä jossain, muista, että minä ajattelen sinua aina.
Aion kertoa tarkempia yksityiskohtia kuulumisistamme myöhemmin. Nyt päivitän lähinnä "nopeasti" viime vuoden tapahtumat:
- Pomo poikkesi alkuvuodesta 2011 Liettuassa kasvattajansa matkassa hakemassa Liettuan Juniormuotovalio- ja Liettuan Juniorvoittaja -11 -tittelit
- Keväällä Herra nappasi ensimmäiset Sertinsä Tampereen kansainvälisestä ja Rauman kansallisesta näyttelyistä
- Kesä otettiin lunkisti, syksyn aloitimme erkkareilla sekä Tervakosken kansainvälisellä, josta Töppöjalka sai ensimmäisen CACIBinsa (sekä Sertin), vuoden ja yhden päivän ajanjaksomme oli näin alkanut
- Syksy jatkui Romanian turneella kasvattajan hellässä huomassa, matkan saldona Romanian muotovalion ja Romanian Grand Champion -tittelit sekä toinen CACIB
Siinä näyttelyt. Muiden uutisten en voi sanoa olevan yhtä mukavia. Jeti ja Pomo suksivat lopullisesti ristiin keväällä 2011, ja niin Jeti pakkasi tavaransa ja lähti uuteen kotiinsa. Puolen vuoden kuluttua muutosta se ilmoitti tarvitsevansa lääkäriä, ja tuli vastaanotolla siihen tulokseen, ettei enää jaksa. Tai siis elimistönsä tuli siihen tulokseen. Näin ollen pieni päästi irti 20.10.2011 klo 17.30, ja muutti elämänsä viimeisen kerran. Se muutti pieneen pahvilaatikkoon, jossa se matkasi kasvottomaan virastoon tutkittavaksi. En halua vieläkään ajatella asiaa realistisesti.
Koti on ollut hiljainen. Pomo syö kokonaista siansorkkaa. Vaikka se syö kuin se ei olisi koskaan ruokaa nähnytkään, se myös rauhoittelee itseään. Ulkona on syksy. Kaikki lehdet ovat keltaisia ja ne liimautuvat märkään asfalttiin hentoina, läpikuultavina. Vilkuilen puolella silmällä olohuoneen karvamatolla sorkan kanssa taistelevaa karvaista otusta, ja mietin, kuinka onnellinen olen terveestä koirasta. Mietin myös, mitä muuta olisin vielä voinut tehdä, vai olisinko voinut tehdä yhtään mitään.
Itkin silmäni irti eläinlääkärin vastaanotolla toisen vetäessä viimeisen kerran henkeä. Sen jälkeen koko asiaa ei ole ollut olemassa. Nyt taas on.
Sinä pieni rakas siellä jossain, muista, että minä ajattelen sinua aina.
keskiviikko, 10. marraskuuta 2010
Näyttelyissä käymisen jalo taito
Vaikka blogini pääpaino on pojissa ja niiden edesottamuksissa, teen tällä kertaa pienen poikkeuksen, sillä näyttelyt ovat minulle paljon isompi juttu kuin karvakorville. Kävimme kaksikon kanssa viime kuussa Seinäjoen kansainvälisessä näyttelyssä ja koko päivän piti kiirettä alusta loppuun.
On uskomatonta, kuinka paljon tavaraa pieneen Nissan Micraan saa pelkällä naisenraivolla mahtumaan. Poikien lisäksi mukaan sullottiin näyttelypakaasit sekä hervottoman kokoinen häkki, johon olin taiteillut alle Clas Ohlsonilta ostamani irtopyörät. Kyllä, kiinnitin ne häkkiin oikeasti nippusiteillä. Mieheni sai hoitaa kuskin virkaa.
Lähdimme kotoa noin 25 minuuttia myöhässä aikataulusta, mikä oli omiaan lisäämään stressitasojani. Olen aivan hirveä jännittäjätyyppi ja jo ajatus siitä, että olemme Pomon kanssa toista kertaa kehässä, oli nostattanut kukkakedollisen ritariperhosia jonnekin palleani tuntumaan. Kun siihen lisätään pelko myöhästymisestä, henkinen kaaos on valmis. Onneksi henkilökohtainen Kimi Räikköseni sai kurottua hävittyä aikaa kiinni huolimatta siitä, että noin 80 kilometrin jälkeen tiet olivat sohjon sekaisen lumen ja jään peitossa. Hahhah. Nissan Micra ei ole tarkoitettu talviajoon, vaikka nastoja olisi kuinka alla.
Paikalla oli luonnollisesti tuhottomasti autoja, ihmisiä ja karvakuonoja. Kun pääsimme parkkialueelle, vaihdoin tietoisesti päähäni "nyt mennään näyttelyyn eikä meinata" -moden, sillä vilske alkaa siitä hetkestä, kun näkee ensimmäisen järjestyksenvalvojan. Heitettyäni aivot narikkaan, meno kehän reunalle oli pitkälti seuraavanlaista: auto parkkiin, häkki ulos, häkin kasaus, koirat pissalle, koirat häkkiin, häkki ovista sisään, rokotustodistusten pistokoe, eteenpäin. Jos olette käyneet Stockmannin Hulluilla Päivillä, tiedätte siellä etenemistaktiikan. Käytin vastaavaa myös Seinäjoella, sillä käytävälle päästyämme edessämme oli tiivis ihmismuuri. Anteeksi-anteeksi-anteeksi, hitaasti ja hellästi eteenpäin.
Kun olimme päässeet tarpeeksi lähelle kehän reunaa, parkkeerasimme häkin ja kaivoimme kakarat ensimmäisenä käsittelyyn. Pomo oli ottanut pari viikkoa aikaisemmin olleessa Hämeenlinnan näyttelyssä mukavan rauhallisesti, joten en huolehtinut sen jännittelyistä. Kasvattajamme suki pojan keskijakausta esiin pörheän muksukarvan seasta, minä taiteilin parhaan taitoni mukaan kylkiä ja koipia ojoon. Tämä pällisteli meitä huvittuneen oloisena: "siinäs puuhailette, minä otan lunkisti tässä vaiheessa". Paikalla oli myös Pomon sisko, Päivikin Lumi ja Jetin isä Leo, joten viiden koiran puleerauksen ohessa ei hirveitä ehdin vielä miettiä. Ainoa huolemme oli, että valmiiksi suittujen koirien sijoituspaikkoja oli rajoitetusti, sillä oma häkkimme romahti sisääntulon yhteydessä, eikä sitä voinut käyttää väliaikaisena makuupaikkana. Jeti ja Pomo viettivät sitten aikansa sujuvasti vierekkäin yhden pöydän päällä.
Odottelimme jonkin aikaa edellisen rodun arvostelujen loppumista. Ennen Skyeita norjalainen tuomarimme piti 10 minuutin kahvitauon, joka oli omiaan antamaan minulle aikaa ajatella. Se ei ollut tässä tapauksessa hyvä asia. Kylmä hiki nousi käsiin, olin tulipunainen ja taisin potea jonkinlaista kahvikuppisyndroomaa kaikkien sormien krampatessa. Kuten mainitsin, olen oikeasti jännittäjätyyppi.
Kahvitauon loputtua meidät huudeltiin kehään. Pomo pärjäsi reilusti paremmin kuin minä, sillä keskityin täysillä unohtamaan kaikki kehän ympärillä olevat ihmiset. Sinne vaan ja heti pöydälle. Tuomari oli oikein mukava naisihminen, kysyi Pomon ikää, johon pystyin jopa vastaamaan ilman äänen tärisemistä. Kopeloinnin jälkeen koira maahan ja ympäri. Tuomarin eteen ja kävely edestakaisin. Pöydän eteen seisomaan. Poika muuten jaksoi seistä äärimmäisen hienosti tuomarin sanellessa arvostelua. Kehut, kättelyt ja kehän laidalle seuraamaan siskon menoa. Silloin Pomolta loppui kärsivällisyys, pehva maahan, korvat pystyyn ja siskon kanssa painimaan! Onnekseni, vaikkei se jaksanutkaan enää seisoskella, se ei ampaissut mihinkään ja tapitti vain tiukasti siskoaan, sitten minua ja taas siskoaan. Kun tyttö oli arvosteltu, pyörähdimme yhdessä kehän. Pomo oli vieläkin kovin ihmeissään, miksei pääse painimaan takana tulevan siskonsa kanssa, mutta kipsutti kyllä oikein nätisti kannustuksen voimin kehän ympäri. Nappasimme ROPin sekä kunniapalkinnon. Siskonsa sai siis VSP:n ja myös kunniapalkinnon. Olin onnesta soikea, kun kävelin kehästä ulos ja luimme yhdessä jätkän arvostelun. Poikaa kehuttiin erittäin lupaavaksi pennuksi. Jes!
Suunnitelmana oli, että Jeti pyörisi nuortenluokan kasvattajan kanssa. Näin myös tapahtui. Jännitin onnensekaisin tuntein kehän laidalla Lumimiehen menoa. Olen toki puolueellinen sanoessani näin, mutta voin sen omistajana silti sanoa: Jeti oli komea poika. Sitten se mokoma otti ja nappasi ERIn. JEAH! Nuorissa ei muita ollutkaan, joten siirryttiin avoimeen ja valioluokkaan. Paikalla oli myös muita, erittäin upeita koiria, joiden esiintymistä katselin haltioituneena.
Viimeisten luokkien alkaessa ehti kasvattajamme pyrähtää nopeasti luoksemme: "Koska Leo sai myös ERIn, minun on vietävä se, joten sinä viet Jetin". APUA! Olin niin henkisesti valmistautunut siihen, että selviän Pomon kanssa esiintymisestä, että olin unohtanut tämän mahdollisuuden kokonaan. Siinä alkavassa paniikkitilassa paperipussi olisi ollut tarpeellinen. Samoin myös rauhottavat. Minulle siis.
Menin aivan totaaliseen jumiin, otin koiran ja siirryin odottamaan kehän tuntumaan. Kyselin puolihätääntyneenä, koska meidän pitää mennä kehään ja pinkaisinkin sinne aivan liian aikaisin, kesken muiden arvostelujen. Onneksi kehätoimitsija oli erittäin ystävällinen ja kipaisi kertomaan meille, ettei vielä ollut aika. Tämä "pikku moka" taas oli omiaan paineilmakattilani ylikuumenemiseen. Päässäni suhisi ja käteni valuivat litratolkulla sitä surullisenkuuluisaa kylmää hikeä. Sitten tuli meidän vuoro.
Kehään ensimmäiseksi ja seisomaan. Jeti suurena äidinpoikana vaistosi heti, että mamma on stressaantunut, joten sekin oli hieman epäluuloisen oloinen toisesta kierroksesta. Sain sen kuitenkin rauhoiteltua, samalla hiukan itseänikin, ja seisomaan suhteellisen hyvin. Ympäri kerran, ympäri toisen kerran ja siirryimme PU-4:ksi. Saimme myös VASERTin ja olin siitäkin onnesta soikeana.
Kehän loputtua kokoonnuimme hoitopöydän ympärille tulkkaamaan englanninkielisiä arvosteluja. Kuten mainitsinkin, Pomo sai mainiot arvostelut ja olin siitä äärimmäisen onnellinen. Jeti sai myös kehuja, joten päivä oli meidän osaltamme kaikenkaikkiaan oikein hyvä.
Näyttelyreissun purkaminen ei ole ollenkaan vaikeaa. Kamat rutussa laukkuihin, koirat pissan kautta autoon, häkkin perään ja ovi kiinni. Sitten suurensuuri helpotuksen huokaus. Näyttelyreissut ovat oikeasti kivoja.
Varmasti koiran esittämistä voi opetella. Uskoisin sen olevan myös suotavaa. Olen itse vienyt ensimmäistä koiraani näyttelyihin, mutta olin silloin 8-vuotias, enkä todellakaan miettinyt, kuinka Pulin tulee seistä pöydällä ja missä asennossa sen pään tulee olla. Kävin silloin viemässä sen jopa kolmessa näyttelyssä. Nyt, kun olen vanhempi ja alan ymmärtää koiran esittämisestä jotain, stressaan paljon enemmän. Mutta Siperia opettaa: koira mukaan ja menoksi. Kun menen Pomon kanssa pentuluokkaan, saan itsekin siellä hiukan anteeksi, sillä muksut ovat muksuja. Seuraava paniikkinapin painallus on, kun menemme Pomon kanssa ensimmäistä kertaa junnuluokkaan. Luulen, että puran sydäntäni täällä silloinkin.
On uskomatonta, kuinka paljon tavaraa pieneen Nissan Micraan saa pelkällä naisenraivolla mahtumaan. Poikien lisäksi mukaan sullottiin näyttelypakaasit sekä hervottoman kokoinen häkki, johon olin taiteillut alle Clas Ohlsonilta ostamani irtopyörät. Kyllä, kiinnitin ne häkkiin oikeasti nippusiteillä. Mieheni sai hoitaa kuskin virkaa.
Lähdimme kotoa noin 25 minuuttia myöhässä aikataulusta, mikä oli omiaan lisäämään stressitasojani. Olen aivan hirveä jännittäjätyyppi ja jo ajatus siitä, että olemme Pomon kanssa toista kertaa kehässä, oli nostattanut kukkakedollisen ritariperhosia jonnekin palleani tuntumaan. Kun siihen lisätään pelko myöhästymisestä, henkinen kaaos on valmis. Onneksi henkilökohtainen Kimi Räikköseni sai kurottua hävittyä aikaa kiinni huolimatta siitä, että noin 80 kilometrin jälkeen tiet olivat sohjon sekaisen lumen ja jään peitossa. Hahhah. Nissan Micra ei ole tarkoitettu talviajoon, vaikka nastoja olisi kuinka alla.
Paikalla oli luonnollisesti tuhottomasti autoja, ihmisiä ja karvakuonoja. Kun pääsimme parkkialueelle, vaihdoin tietoisesti päähäni "nyt mennään näyttelyyn eikä meinata" -moden, sillä vilske alkaa siitä hetkestä, kun näkee ensimmäisen järjestyksenvalvojan. Heitettyäni aivot narikkaan, meno kehän reunalle oli pitkälti seuraavanlaista: auto parkkiin, häkki ulos, häkin kasaus, koirat pissalle, koirat häkkiin, häkki ovista sisään, rokotustodistusten pistokoe, eteenpäin. Jos olette käyneet Stockmannin Hulluilla Päivillä, tiedätte siellä etenemistaktiikan. Käytin vastaavaa myös Seinäjoella, sillä käytävälle päästyämme edessämme oli tiivis ihmismuuri. Anteeksi-anteeksi-anteeksi, hitaasti ja hellästi eteenpäin.
Kun olimme päässeet tarpeeksi lähelle kehän reunaa, parkkeerasimme häkin ja kaivoimme kakarat ensimmäisenä käsittelyyn. Pomo oli ottanut pari viikkoa aikaisemmin olleessa Hämeenlinnan näyttelyssä mukavan rauhallisesti, joten en huolehtinut sen jännittelyistä. Kasvattajamme suki pojan keskijakausta esiin pörheän muksukarvan seasta, minä taiteilin parhaan taitoni mukaan kylkiä ja koipia ojoon. Tämä pällisteli meitä huvittuneen oloisena: "siinäs puuhailette, minä otan lunkisti tässä vaiheessa". Paikalla oli myös Pomon sisko, Päivikin Lumi ja Jetin isä Leo, joten viiden koiran puleerauksen ohessa ei hirveitä ehdin vielä miettiä. Ainoa huolemme oli, että valmiiksi suittujen koirien sijoituspaikkoja oli rajoitetusti, sillä oma häkkimme romahti sisääntulon yhteydessä, eikä sitä voinut käyttää väliaikaisena makuupaikkana. Jeti ja Pomo viettivät sitten aikansa sujuvasti vierekkäin yhden pöydän päällä.
Odottelimme jonkin aikaa edellisen rodun arvostelujen loppumista. Ennen Skyeita norjalainen tuomarimme piti 10 minuutin kahvitauon, joka oli omiaan antamaan minulle aikaa ajatella. Se ei ollut tässä tapauksessa hyvä asia. Kylmä hiki nousi käsiin, olin tulipunainen ja taisin potea jonkinlaista kahvikuppisyndroomaa kaikkien sormien krampatessa. Kuten mainitsin, olen oikeasti jännittäjätyyppi.
Kahvitauon loputtua meidät huudeltiin kehään. Pomo pärjäsi reilusti paremmin kuin minä, sillä keskityin täysillä unohtamaan kaikki kehän ympärillä olevat ihmiset. Sinne vaan ja heti pöydälle. Tuomari oli oikein mukava naisihminen, kysyi Pomon ikää, johon pystyin jopa vastaamaan ilman äänen tärisemistä. Kopeloinnin jälkeen koira maahan ja ympäri. Tuomarin eteen ja kävely edestakaisin. Pöydän eteen seisomaan. Poika muuten jaksoi seistä äärimmäisen hienosti tuomarin sanellessa arvostelua. Kehut, kättelyt ja kehän laidalle seuraamaan siskon menoa. Silloin Pomolta loppui kärsivällisyys, pehva maahan, korvat pystyyn ja siskon kanssa painimaan! Onnekseni, vaikkei se jaksanutkaan enää seisoskella, se ei ampaissut mihinkään ja tapitti vain tiukasti siskoaan, sitten minua ja taas siskoaan. Kun tyttö oli arvosteltu, pyörähdimme yhdessä kehän. Pomo oli vieläkin kovin ihmeissään, miksei pääse painimaan takana tulevan siskonsa kanssa, mutta kipsutti kyllä oikein nätisti kannustuksen voimin kehän ympäri. Nappasimme ROPin sekä kunniapalkinnon. Siskonsa sai siis VSP:n ja myös kunniapalkinnon. Olin onnesta soikea, kun kävelin kehästä ulos ja luimme yhdessä jätkän arvostelun. Poikaa kehuttiin erittäin lupaavaksi pennuksi. Jes!
Suunnitelmana oli, että Jeti pyörisi nuortenluokan kasvattajan kanssa. Näin myös tapahtui. Jännitin onnensekaisin tuntein kehän laidalla Lumimiehen menoa. Olen toki puolueellinen sanoessani näin, mutta voin sen omistajana silti sanoa: Jeti oli komea poika. Sitten se mokoma otti ja nappasi ERIn. JEAH! Nuorissa ei muita ollutkaan, joten siirryttiin avoimeen ja valioluokkaan. Paikalla oli myös muita, erittäin upeita koiria, joiden esiintymistä katselin haltioituneena.
Viimeisten luokkien alkaessa ehti kasvattajamme pyrähtää nopeasti luoksemme: "Koska Leo sai myös ERIn, minun on vietävä se, joten sinä viet Jetin". APUA! Olin niin henkisesti valmistautunut siihen, että selviän Pomon kanssa esiintymisestä, että olin unohtanut tämän mahdollisuuden kokonaan. Siinä alkavassa paniikkitilassa paperipussi olisi ollut tarpeellinen. Samoin myös rauhottavat. Minulle siis.
Menin aivan totaaliseen jumiin, otin koiran ja siirryin odottamaan kehän tuntumaan. Kyselin puolihätääntyneenä, koska meidän pitää mennä kehään ja pinkaisinkin sinne aivan liian aikaisin, kesken muiden arvostelujen. Onneksi kehätoimitsija oli erittäin ystävällinen ja kipaisi kertomaan meille, ettei vielä ollut aika. Tämä "pikku moka" taas oli omiaan paineilmakattilani ylikuumenemiseen. Päässäni suhisi ja käteni valuivat litratolkulla sitä surullisenkuuluisaa kylmää hikeä. Sitten tuli meidän vuoro.
Kehään ensimmäiseksi ja seisomaan. Jeti suurena äidinpoikana vaistosi heti, että mamma on stressaantunut, joten sekin oli hieman epäluuloisen oloinen toisesta kierroksesta. Sain sen kuitenkin rauhoiteltua, samalla hiukan itseänikin, ja seisomaan suhteellisen hyvin. Ympäri kerran, ympäri toisen kerran ja siirryimme PU-4:ksi. Saimme myös VASERTin ja olin siitäkin onnesta soikeana.
Kehän loputtua kokoonnuimme hoitopöydän ympärille tulkkaamaan englanninkielisiä arvosteluja. Kuten mainitsinkin, Pomo sai mainiot arvostelut ja olin siitä äärimmäisen onnellinen. Jeti sai myös kehuja, joten päivä oli meidän osaltamme kaikenkaikkiaan oikein hyvä.
Näyttelyreissun purkaminen ei ole ollenkaan vaikeaa. Kamat rutussa laukkuihin, koirat pissan kautta autoon, häkkin perään ja ovi kiinni. Sitten suurensuuri helpotuksen huokaus. Näyttelyreissut ovat oikeasti kivoja.
Varmasti koiran esittämistä voi opetella. Uskoisin sen olevan myös suotavaa. Olen itse vienyt ensimmäistä koiraani näyttelyihin, mutta olin silloin 8-vuotias, enkä todellakaan miettinyt, kuinka Pulin tulee seistä pöydällä ja missä asennossa sen pään tulee olla. Kävin silloin viemässä sen jopa kolmessa näyttelyssä. Nyt, kun olen vanhempi ja alan ymmärtää koiran esittämisestä jotain, stressaan paljon enemmän. Mutta Siperia opettaa: koira mukaan ja menoksi. Kun menen Pomon kanssa pentuluokkaan, saan itsekin siellä hiukan anteeksi, sillä muksut ovat muksuja. Seuraava paniikkinapin painallus on, kun menemme Pomon kanssa ensimmäistä kertaa junnuluokkaan. Luulen, että puran sydäntäni täällä silloinkin.
sunnuntai, 17. lokakuuta 2010
Kaipuuta
Mieheni joutuu työnsä puolesta seilaamaan (jos näin voi sanoa 14-vuotiaalla Fiestalla ajamisesta) ympäri Suomen aina silloin tällöin. Tänä viikonloppuna Helsingin Messukeskuksessa oli kolmipäiväiset Terveys- ja kauneusmessut, joten olen ollut messuleskenä ja aikaa poikien kanssa puuhaamiseen on piisannut.
Perjantaina "isukin" kadotessa aamusumuun vetäisimme ärtyneenä aamukahvit, pojat toki vain kuvainnollisesti. Kolmikon aamun ensihetket menivät kenkkuillessa, pojat toisilleen ja minä itselleni. Aamuheräämiset eivät vain ole meidän perheen juttu.
Jotta suurempi kiukutus menisi ohi, päätimme rötköttää, taisin torkahtaakin hetkeksi. Kahvin vaikutus alkoi selvästi takautuvasti, sillä pienen löhöämisen jälkeen olin kuin peipponen konsanaan. Toista oli lattialla. Sohvalta pompatessani kaksikko mulkaisi minua kulmiensa alta: "Älä unta nää, että noustaisiin". Olimme me kotona tai emme, nuo nukkuvat samaan tyyliin kuin teini-ikäiset lapset, jos sitten jossain kohtaa iltapäivällä harkitsisi heräämistä.
Kun sain aamutouhut touhuiltua ja kaksi karvamatoa hereille, painuimme mukavalle metsälenkille. Virkeystaso kasvoi selkeästi, sillä kotiin päästyämme alkoi sen sortin painimatsi, että erotuomareita olisi tarvittu jäähallillinen. Päivä kului em. merkeissä, joiden oheen yritin epätoivoisesti sulloa siivoamista. Vasta illemmalla esiintyivät ensimmäiset merkit siitä, että lauma taitaakin olla vajaa.
Olimme mainiossa terässä, joten teimme toisen lenkin. Kun käännyimme kotitielle, Jetille tuli kiire. Se viipotti menemään nenä pitkällä niin kauan, kunnes ulko-ovi sulkeutui perässä. Sain siltä hihnan juuri ja juuri irti, kun se singahti tarkastamaan kotia. Ei, ei näy ukkoa missään. Ilmeisesti Pomolla välähti sama ajatus hiukan viiveellä, koska tässä vaiheessa myös junnu kipitteli huolestuneen oloisena ympäri kämppää. Molemmat päätyivät jalkojeni juureen vaatimaan selitystä yhden hengen vajauksesta. Yritä siinä sitten selittää, että iskä tulee sitten vasta sunnuntaina illalla. Koska en suostunut taikomaan miestäni hihasta takaisin paikan päälle, kuului kaksi hyvin inhimillistä huokausta ja kaksi kosteaa nenää tärähtivät varpaideni päälle: "No ei väkisin sitten". Ensimmäinen päivä oli takana.
Lauantai kului pitkälti samoissa merkeissä kuin perjantai. Parit lenkit, lisää siivousta ja jopa ruuanlaittoa. Normaalisti itselleen ei tule tehtyä sapuskaa, olinpas kerrankin reipas. Iltapäivälenkin jälkeen pojat olivat selkeästi huolestuneemman oloisia: "Missä se mies luuhaa? Johan on, kun ei kotiin tulla! Ajattele, jos me oltaisiin oltu näin kauan pois kotoa..." Välillä ne tuntuivat unohtavan lauman vajavaisuuden, mutta iltaa kohti merkkejä alkoi taas ilmaantua.
Koska asuntomme on aivan pihatien vieressä, pojat kuulevat, kun perheen auto liikkuu. Niillä on myös ällistyttävä kyky tunnistaa tuo meidän vanha rottelo. Valitettavasti aistit saattavat joskus antaa virheilmoituksia. Iltasapuskaa sulatellessaan nuoret pomppasivat yhtäkkiä tasajalkaa ylös. Korvat ja hännät sojottivat kohti kattoa ja tuumin niiden kuulleen toisen koiran, josta tulee kiireenkaupalla ilmoittaa. Ne seisoivat hetken aikaa olohuoneen ikkunan edessä intensiivisesti tuijottaen ja ryntäsivät ulko-ovelle. Vasta silloin tajusin, mistä oli kyse. Pihatiellämme nimittäin meni jokin pienempi naapurin auto. Poikaset oikeasti meinasivat, että nyt tulee joulu ja iskä kotiin! Minuutin parin kuluttua molemmat palaavat takaisin olohuoneeseen ja näyttävät siltä, että ovat joutuneet piilokameran uhreiksi. Kertaamme, kuinka perheen alfa-uros saapuu kotiin vasta huomenissa ja silloinkin hyvin myöhään illalla. Tällä kertaa pettymyksen puhahduksessa oli havaittavaissa jo hieman kapinahenkeä.
Tänään tuo suuri vahtikoirapari makasi koko päivän. Ne olivat mitä ilmeisemmin päättäneet, että mihinkään ylimääräiseen ei reagoida, turhaa työtä. Itse olin koko aamun puhelimessa kasvattajamme sekä Kennel Skyeluckin omistajan, Anu-Maarit Jokisen kanssa. Uskaltauduin Facebookin pikakeskustelun online-tilan rohkaisemana ottamaan häneen yhteyttä ja niinhän siinä sitten kävi, että sisäinen paasaajani heräsi sunnuntaiaamuna usean kahvimukillisen ääressä ja kellonviisarit juoksivat ties kuinka kauan. Onneksi juttua tuntui riittävän molemminpuolisesti ja sainkin paljon uutta perspektiiviä omaan pohdintaani.
Vietimme tunnin muutaman vanhemmillani, sillä myymme parhaillaan asuntoamme siinä toivossa, että pääsisimme omakotitaloon. Kotiin päästyämme tuvassa ei ole ollut minkäänlaista liikettä, sillä molemmat ovat nököttäneet nenät lutussa olohuoneen ikkunassa päivystämässä. Sitten tuli kellonlyömä 22 ja hyvänen aika, millaisen slaagin kahdeksanjalkainen karvamassa voi saadakaan, kun pihaan kaartoi auto. Lattiamme ei tule koskaan olemaan entisensä tuon ruopimisen jälkeen. Skyet kykenevät huomaamattaan aivan uskomattomiin sirkustemppuihin onnesta loikkiessaan. Vaikkei joulu ihan vielä olekaan, isi tuli kuitenkin kotiin!
Perjantaina "isukin" kadotessa aamusumuun vetäisimme ärtyneenä aamukahvit, pojat toki vain kuvainnollisesti. Kolmikon aamun ensihetket menivät kenkkuillessa, pojat toisilleen ja minä itselleni. Aamuheräämiset eivät vain ole meidän perheen juttu.
Jotta suurempi kiukutus menisi ohi, päätimme rötköttää, taisin torkahtaakin hetkeksi. Kahvin vaikutus alkoi selvästi takautuvasti, sillä pienen löhöämisen jälkeen olin kuin peipponen konsanaan. Toista oli lattialla. Sohvalta pompatessani kaksikko mulkaisi minua kulmiensa alta: "Älä unta nää, että noustaisiin". Olimme me kotona tai emme, nuo nukkuvat samaan tyyliin kuin teini-ikäiset lapset, jos sitten jossain kohtaa iltapäivällä harkitsisi heräämistä.
Kun sain aamutouhut touhuiltua ja kaksi karvamatoa hereille, painuimme mukavalle metsälenkille. Virkeystaso kasvoi selkeästi, sillä kotiin päästyämme alkoi sen sortin painimatsi, että erotuomareita olisi tarvittu jäähallillinen. Päivä kului em. merkeissä, joiden oheen yritin epätoivoisesti sulloa siivoamista. Vasta illemmalla esiintyivät ensimmäiset merkit siitä, että lauma taitaakin olla vajaa.
Olimme mainiossa terässä, joten teimme toisen lenkin. Kun käännyimme kotitielle, Jetille tuli kiire. Se viipotti menemään nenä pitkällä niin kauan, kunnes ulko-ovi sulkeutui perässä. Sain siltä hihnan juuri ja juuri irti, kun se singahti tarkastamaan kotia. Ei, ei näy ukkoa missään. Ilmeisesti Pomolla välähti sama ajatus hiukan viiveellä, koska tässä vaiheessa myös junnu kipitteli huolestuneen oloisena ympäri kämppää. Molemmat päätyivät jalkojeni juureen vaatimaan selitystä yhden hengen vajauksesta. Yritä siinä sitten selittää, että iskä tulee sitten vasta sunnuntaina illalla. Koska en suostunut taikomaan miestäni hihasta takaisin paikan päälle, kuului kaksi hyvin inhimillistä huokausta ja kaksi kosteaa nenää tärähtivät varpaideni päälle: "No ei väkisin sitten". Ensimmäinen päivä oli takana.
Lauantai kului pitkälti samoissa merkeissä kuin perjantai. Parit lenkit, lisää siivousta ja jopa ruuanlaittoa. Normaalisti itselleen ei tule tehtyä sapuskaa, olinpas kerrankin reipas. Iltapäivälenkin jälkeen pojat olivat selkeästi huolestuneemman oloisia: "Missä se mies luuhaa? Johan on, kun ei kotiin tulla! Ajattele, jos me oltaisiin oltu näin kauan pois kotoa..." Välillä ne tuntuivat unohtavan lauman vajavaisuuden, mutta iltaa kohti merkkejä alkoi taas ilmaantua.
Koska asuntomme on aivan pihatien vieressä, pojat kuulevat, kun perheen auto liikkuu. Niillä on myös ällistyttävä kyky tunnistaa tuo meidän vanha rottelo. Valitettavasti aistit saattavat joskus antaa virheilmoituksia. Iltasapuskaa sulatellessaan nuoret pomppasivat yhtäkkiä tasajalkaa ylös. Korvat ja hännät sojottivat kohti kattoa ja tuumin niiden kuulleen toisen koiran, josta tulee kiireenkaupalla ilmoittaa. Ne seisoivat hetken aikaa olohuoneen ikkunan edessä intensiivisesti tuijottaen ja ryntäsivät ulko-ovelle. Vasta silloin tajusin, mistä oli kyse. Pihatiellämme nimittäin meni jokin pienempi naapurin auto. Poikaset oikeasti meinasivat, että nyt tulee joulu ja iskä kotiin! Minuutin parin kuluttua molemmat palaavat takaisin olohuoneeseen ja näyttävät siltä, että ovat joutuneet piilokameran uhreiksi. Kertaamme, kuinka perheen alfa-uros saapuu kotiin vasta huomenissa ja silloinkin hyvin myöhään illalla. Tällä kertaa pettymyksen puhahduksessa oli havaittavaissa jo hieman kapinahenkeä.
Tänään tuo suuri vahtikoirapari makasi koko päivän. Ne olivat mitä ilmeisemmin päättäneet, että mihinkään ylimääräiseen ei reagoida, turhaa työtä. Itse olin koko aamun puhelimessa kasvattajamme sekä Kennel Skyeluckin omistajan, Anu-Maarit Jokisen kanssa. Uskaltauduin Facebookin pikakeskustelun online-tilan rohkaisemana ottamaan häneen yhteyttä ja niinhän siinä sitten kävi, että sisäinen paasaajani heräsi sunnuntaiaamuna usean kahvimukillisen ääressä ja kellonviisarit juoksivat ties kuinka kauan. Onneksi juttua tuntui riittävän molemminpuolisesti ja sainkin paljon uutta perspektiiviä omaan pohdintaani.
Vietimme tunnin muutaman vanhemmillani, sillä myymme parhaillaan asuntoamme siinä toivossa, että pääsisimme omakotitaloon. Kotiin päästyämme tuvassa ei ole ollut minkäänlaista liikettä, sillä molemmat ovat nököttäneet nenät lutussa olohuoneen ikkunassa päivystämässä. Sitten tuli kellonlyömä 22 ja hyvänen aika, millaisen slaagin kahdeksanjalkainen karvamassa voi saadakaan, kun pihaan kaartoi auto. Lattiamme ei tule koskaan olemaan entisensä tuon ruopimisen jälkeen. Skyet kykenevät huomaamattaan aivan uskomattomiin sirkustemppuihin onnesta loikkiessaan. Vaikkei joulu ihan vielä olekaan, isi tuli kuitenkin kotiin!
tiistai, 5. lokakuuta 2010
Terveydenhoidollisia toimenpiteitä.
Lievä blogitauko het alkuunsa. Olemme poikien kanssa keskittyneet terveydenhoitoon. Aloitetaan pienemmästä.
Pomolla ei suoranaisesti ole terveysongelmia. Tai on, muttei kuitenkaan. Kuten mainitsin ensimmäisessä kirjoituksessani, rodussa esiintyy pentuontumista. Lisätietoja (paljon järkevämmin kirjoitettuna kuin itse osaisin asiasta selvittää) löytyy Kennel Buckwheater'sin sivuilta. Pomolla on nyt sitten tätä pentuontumista. Käpälä ei millään tavoin haittaa sen jokapäiväistä elämää, päinvaistoin. Tuon ikäinen kun on, sitä saa rauhoitella tämän tuosta, ettei repisi itseään rikki. Ilmeisesti koipi ei ole pätkääkään kipeä tai sitten se ei vaan välitä sitä.
Pentuontumisen huomaa hyvin silloin, kun Pomo on ollut makuulla hetken. Kun se nousee, ensimmäiset askeleet eivät ole ihan niin jämäköitä kuin pitäisi. Allekirjoittaneen harjaantumaton silmä ei pysty tarkentamaan, ainakaan heti, kummasta käpälästä on kyse, mutta askellus näyttää tavallaan liian pehmeältä ja joustavalta. Mielestäni pentuontuminen ei ole alkuunkaan samanlaista kuin esimerkiksi tapaturmasta johtuva ontuminen.
The Skye Terrier Club of Finland järjesti yhä käynnissä olevat röntgenkuvaukset pentuontumisen tarkempaa tutkimista varten. Olin kovin iloinen, kun kasvattajamme ehdotti, että veisimme pikkumiehen kuvattavaksi. Yhden asian olen oppinut viimeisen päälle hyvin: vaikka näiden koirien kanssa pelaisi koko elämänsä, aina oppii jotain uutta. Voitte kuvitella, kuinka noviisi minä olen, kun en ole tässä maailmassa asunut kuin reilun vuoden. Näin ollen minullakin olisi paikka oppia taas jotain, kun pääsisin näkemään Pomosta otetut kuvat.
Matka sujui periaatteessa ihan hyvin. Pieni oli kovin jännittynyt, koska ei ole meillä ollessaan matkustanut autossa ilman isompaa veljeään. Se läähätteli ja katseli pelonsekaisen uteliaana ikkunasta vaihtuvia maisemia, muttei sanonut mitään. Me tietysti kasvattajan kanssa pölpötimme koko matka täyttä päätä, joten sillä oli ainakin auto täynnä tuttuja ääniä. Paikan päällä Pomo rauhoitettiin. Minä pelkäsin pistosta pojan puolesta, ei tuo ollut siitä moksiskaan. Kuvat napattiin suhteellisen nopeasti.
Kuvat osoittivat selkeästi Pomon käpälän luiden eriaikaisen kehittymisen. Vaikka olinkin täysin tietoinen siitä, että kyseessä on pentuontuminen, on silti helpottavaa saada konkreettinen todiste asiasta. Näin varmistuimme diagnoosista.
Kuvien jälkeen Pomo sai herätteen ja alkoikin melko nopeasti toeta. Tuo suloisuuden ruumiillistuma otti ja vedätti mammaa sitten oikein olan takaa. Se nimittäin makasi surkean näköisenä eläinsairaalan käytävällä ja riiputteli päätään tuijottaen minua kulmiensa alta. Miten minä toimin? "Voivoivoivoi pientä kultaa, joko pian heräät lässynlässynlässyn?". Kuvat ottanut lääkäri vilkaisi olkani yli ja totesi, että eipä se mihinkään nouse, kun kerran holhoat siinä. Lääkäri tuuppasi nuorta takamukseen reippaasti: "Nousehan siitä, hophop!" Jätkä otti ja ponkaisi pystyyn ihan kuin ei koskaan olisi minkäänlaista rauhoitetta saanutkaan. Saakelin ovela ketkuvelmu! Siinä muutaman silmäparin alla tunsin itseni todella typeräksi ja retiisinpunaisena korvat luimussa luikin reippaasti ravuuttavan koiran kanssa pihalle ja pissan kautta autoon. Kasvattajalla oli siinä naurussa pitelemistä.
Tämän nolostumisen jälkeen jatkamme vanhemmasta.
Jetillä on, kuten olen myös aikaisemmin maininnut, ollut ongelmia virtsateiden, -kiteiden ja vatsan toiminnan kanssa. Kiteytettynä pieni historiikki menee niin, että usean ruokavalionvaihdoksen ja antibioottikuurin jälkeen olemme päätyneet raakaruokavalioon eli BARFiin, jolla vatsa toimii moitteetta. Ripuleista johtuen poika on ollut alkuvuoden hoikassa kunnossa, mutta uuden ruokavalion myötä myös massaa on kertynyt. Se voikin nyt huomattavasti paljon paremmin, pientä fiksausta tilanne silti vielä vaatii. Näin ollen eläinlääkärin vaihtamisen jälkeen päädyimme varaamaan ajan myös homeopaatille.
Ensinnäkin uusi eläinlääkärimme ansaitsee ylistyslaulun siitä, ettei aikonutkaan määrätä Jetille antibiootteja. Inka-Mari Anttila Tampereen Hyhkyssä oli sitä mieltä, että koska nuori herra on elämässään syönyt ko. valmisteita jo niin paljon, että vatsakin kärsii, syömme tällä kertaa jotain muuta. Lisäksi koiran kohtelu hänen vastaanotollaan oli omaa luokkaansa. Poika sai paljon rapsutuksia ja kehuja: "Ei Skyenterrieriä joka päivä näekään, oletpa komea". Voiko eläinlääkäriin rakastua? Jeti sai nahan alle pahoinvointia estävän pistoksen ja lisäksi kuurin, joka rauhoittaa vatsaa ja suolistoa.
Uusi eläinlääkärimme oli positiivinen homeopatiaa kohtaan. Viime viikon puolessa välissä lähdimme sitten tutustumaan meidän perheelle täysin uuteen hoitomuotoon. Kasvattajamme lähti myös tälle reissulle mukaan, mikä oli äärimmäisen mukava asia. Homeopatia kiinnosti meitä molempia ja miestänikin, vaikkakaan hän ei ollut kovin innostunut ajamaan pitkää matkaa. No, joskus pieni hinta vaimon intoiluista täytyy vain maksaa.
Vastaanotolla homeopaatti kuunteli uskomattoman kärsivällisenä, kun kasvattajan kanssa jälleen kerran puhuimme kuin papupadat. Sanoisin, että olemme molemmat tahoillamme kovia puhumaan ja yhteenlyötynä puhumme enemmän kuin Antero Mertaranta MM-selostajana. Homeopaatti tuli siihen tulokseen, että aloitamme Jetin vatsan kunnostamisella ja saimmekin reseptin kolmelle eri homeopaattiselle tuotteelle. Kahden päivän kuluttua purkit olivat kourassani ja aloin liuotella rakeita pieneen vesitilkkaan nuorelle annettavaksi.
Jeti on aina ollut äärimmäisen nöyrä syömään tabletit ja oikeastaan kaiken, minkä laitan sille suuhun nielaistavaksi. Tässä(kin) suhteessa se on todella helppo koira. Niinpä nytkin, kun lähestyin sitä liuotetun rakeen kera, se heittäytyi kyljelleen ja kuuliaisesti odotti, kun hulautin sille pari pisaraa kitusiin. Annostus menee niin, että yhtä valmistetta annetaan yksi annos 30 päivän ajan, toista annetaan yksi annos vain kaksi ensimmäistä päivää ja kolmas aloitetaan viikon kuluttua keskimmäisen lopettamisesta. Täytyy sanoa, että odotukseni ovat korkealla. Kuukauden kuluttua varaan homeopaatille puhelinajan, jonka jälkeen iskemme täydellä arsenaalilla virtsateiden kimppuun. Niiden kyllä sietääkin saada huutia, sen verran ovat junnua vaivanneet.
Luottavaisin mielin eteenpäin, meillä on kokonainen kuukausi saada Jetin vatsakalut ymmärtään, miten toimia ja Pomon koivelle aletaan opettaa pikkuhiljaa normaaleja kävelykäytöstapoja.
Pomolla ei suoranaisesti ole terveysongelmia. Tai on, muttei kuitenkaan. Kuten mainitsin ensimmäisessä kirjoituksessani, rodussa esiintyy pentuontumista. Lisätietoja (paljon järkevämmin kirjoitettuna kuin itse osaisin asiasta selvittää) löytyy Kennel Buckwheater'sin sivuilta. Pomolla on nyt sitten tätä pentuontumista. Käpälä ei millään tavoin haittaa sen jokapäiväistä elämää, päinvaistoin. Tuon ikäinen kun on, sitä saa rauhoitella tämän tuosta, ettei repisi itseään rikki. Ilmeisesti koipi ei ole pätkääkään kipeä tai sitten se ei vaan välitä sitä.
Pentuontumisen huomaa hyvin silloin, kun Pomo on ollut makuulla hetken. Kun se nousee, ensimmäiset askeleet eivät ole ihan niin jämäköitä kuin pitäisi. Allekirjoittaneen harjaantumaton silmä ei pysty tarkentamaan, ainakaan heti, kummasta käpälästä on kyse, mutta askellus näyttää tavallaan liian pehmeältä ja joustavalta. Mielestäni pentuontuminen ei ole alkuunkaan samanlaista kuin esimerkiksi tapaturmasta johtuva ontuminen.
The Skye Terrier Club of Finland järjesti yhä käynnissä olevat röntgenkuvaukset pentuontumisen tarkempaa tutkimista varten. Olin kovin iloinen, kun kasvattajamme ehdotti, että veisimme pikkumiehen kuvattavaksi. Yhden asian olen oppinut viimeisen päälle hyvin: vaikka näiden koirien kanssa pelaisi koko elämänsä, aina oppii jotain uutta. Voitte kuvitella, kuinka noviisi minä olen, kun en ole tässä maailmassa asunut kuin reilun vuoden. Näin ollen minullakin olisi paikka oppia taas jotain, kun pääsisin näkemään Pomosta otetut kuvat.
Matka sujui periaatteessa ihan hyvin. Pieni oli kovin jännittynyt, koska ei ole meillä ollessaan matkustanut autossa ilman isompaa veljeään. Se läähätteli ja katseli pelonsekaisen uteliaana ikkunasta vaihtuvia maisemia, muttei sanonut mitään. Me tietysti kasvattajan kanssa pölpötimme koko matka täyttä päätä, joten sillä oli ainakin auto täynnä tuttuja ääniä. Paikan päällä Pomo rauhoitettiin. Minä pelkäsin pistosta pojan puolesta, ei tuo ollut siitä moksiskaan. Kuvat napattiin suhteellisen nopeasti.
Kuvat osoittivat selkeästi Pomon käpälän luiden eriaikaisen kehittymisen. Vaikka olinkin täysin tietoinen siitä, että kyseessä on pentuontuminen, on silti helpottavaa saada konkreettinen todiste asiasta. Näin varmistuimme diagnoosista.
Kuvien jälkeen Pomo sai herätteen ja alkoikin melko nopeasti toeta. Tuo suloisuuden ruumiillistuma otti ja vedätti mammaa sitten oikein olan takaa. Se nimittäin makasi surkean näköisenä eläinsairaalan käytävällä ja riiputteli päätään tuijottaen minua kulmiensa alta. Miten minä toimin? "Voivoivoivoi pientä kultaa, joko pian heräät lässynlässynlässyn?". Kuvat ottanut lääkäri vilkaisi olkani yli ja totesi, että eipä se mihinkään nouse, kun kerran holhoat siinä. Lääkäri tuuppasi nuorta takamukseen reippaasti: "Nousehan siitä, hophop!" Jätkä otti ja ponkaisi pystyyn ihan kuin ei koskaan olisi minkäänlaista rauhoitetta saanutkaan. Saakelin ovela ketkuvelmu! Siinä muutaman silmäparin alla tunsin itseni todella typeräksi ja retiisinpunaisena korvat luimussa luikin reippaasti ravuuttavan koiran kanssa pihalle ja pissan kautta autoon. Kasvattajalla oli siinä naurussa pitelemistä.
Tämän nolostumisen jälkeen jatkamme vanhemmasta.
Jetillä on, kuten olen myös aikaisemmin maininnut, ollut ongelmia virtsateiden, -kiteiden ja vatsan toiminnan kanssa. Kiteytettynä pieni historiikki menee niin, että usean ruokavalionvaihdoksen ja antibioottikuurin jälkeen olemme päätyneet raakaruokavalioon eli BARFiin, jolla vatsa toimii moitteetta. Ripuleista johtuen poika on ollut alkuvuoden hoikassa kunnossa, mutta uuden ruokavalion myötä myös massaa on kertynyt. Se voikin nyt huomattavasti paljon paremmin, pientä fiksausta tilanne silti vielä vaatii. Näin ollen eläinlääkärin vaihtamisen jälkeen päädyimme varaamaan ajan myös homeopaatille.
Ensinnäkin uusi eläinlääkärimme ansaitsee ylistyslaulun siitä, ettei aikonutkaan määrätä Jetille antibiootteja. Inka-Mari Anttila Tampereen Hyhkyssä oli sitä mieltä, että koska nuori herra on elämässään syönyt ko. valmisteita jo niin paljon, että vatsakin kärsii, syömme tällä kertaa jotain muuta. Lisäksi koiran kohtelu hänen vastaanotollaan oli omaa luokkaansa. Poika sai paljon rapsutuksia ja kehuja: "Ei Skyenterrieriä joka päivä näekään, oletpa komea". Voiko eläinlääkäriin rakastua? Jeti sai nahan alle pahoinvointia estävän pistoksen ja lisäksi kuurin, joka rauhoittaa vatsaa ja suolistoa.
Uusi eläinlääkärimme oli positiivinen homeopatiaa kohtaan. Viime viikon puolessa välissä lähdimme sitten tutustumaan meidän perheelle täysin uuteen hoitomuotoon. Kasvattajamme lähti myös tälle reissulle mukaan, mikä oli äärimmäisen mukava asia. Homeopatia kiinnosti meitä molempia ja miestänikin, vaikkakaan hän ei ollut kovin innostunut ajamaan pitkää matkaa. No, joskus pieni hinta vaimon intoiluista täytyy vain maksaa.
Vastaanotolla homeopaatti kuunteli uskomattoman kärsivällisenä, kun kasvattajan kanssa jälleen kerran puhuimme kuin papupadat. Sanoisin, että olemme molemmat tahoillamme kovia puhumaan ja yhteenlyötynä puhumme enemmän kuin Antero Mertaranta MM-selostajana. Homeopaatti tuli siihen tulokseen, että aloitamme Jetin vatsan kunnostamisella ja saimmekin reseptin kolmelle eri homeopaattiselle tuotteelle. Kahden päivän kuluttua purkit olivat kourassani ja aloin liuotella rakeita pieneen vesitilkkaan nuorelle annettavaksi.
Jeti on aina ollut äärimmäisen nöyrä syömään tabletit ja oikeastaan kaiken, minkä laitan sille suuhun nielaistavaksi. Tässä(kin) suhteessa se on todella helppo koira. Niinpä nytkin, kun lähestyin sitä liuotetun rakeen kera, se heittäytyi kyljelleen ja kuuliaisesti odotti, kun hulautin sille pari pisaraa kitusiin. Annostus menee niin, että yhtä valmistetta annetaan yksi annos 30 päivän ajan, toista annetaan yksi annos vain kaksi ensimmäistä päivää ja kolmas aloitetaan viikon kuluttua keskimmäisen lopettamisesta. Täytyy sanoa, että odotukseni ovat korkealla. Kuukauden kuluttua varaan homeopaatille puhelinajan, jonka jälkeen iskemme täydellä arsenaalilla virtsateiden kimppuun. Niiden kyllä sietääkin saada huutia, sen verran ovat junnua vaivanneet.
Luottavaisin mielin eteenpäin, meillä on kokonainen kuukausi saada Jetin vatsakalut ymmärtään, miten toimia ja Pomon koivelle aletaan opettaa pikkuhiljaa normaaleja kävelykäytöstapoja.
keskiviikko, 22. syyskuuta 2010
Rauhako maassa?
Jänniä tällaiset päivät, kun pojat eivät viipottele. Meillä on ollut pari päivää hieman hiljaista, Jeti on nukkunut hulluntavalla ja Pomo on siitä turhautuneena nyhjöttänyt missä nurkassa milloinkin kumisen pallonsa kanssa.
Jetillä on ollut vatsan kanssa kränää pari päivää. Olen satavarma (huom. tämä perustuu ainoastaan omaan päättelyyni), että se johtuu Jetin muutama aika takaperin syömästä antibioottikuurista. Ne kun tunnetusti laittavat koko pakin sekaisin ihmisilläkin. Poika-parka on parina aamuna omaehtoisen paastoamisen päälle pulauttanut tyhjän vatsan puklun, mutta iltaa kohden ruokahalu onneksi palaa. Päivät se nukkuu karvalankamatolla röhnöttäen, vetäväthän vatsavaivat hiljaiseksi. Iltaa kohden sillä palaa myös riekkumishalut, mikä sopii taas Pomolle paremmin kuin hyvin, onhan kumipallo aika nihkeä kaveri pidemmän päälle, vaikka alkuun se tekeekin hampaille ja ikenille hyvää.
Jetin vatsaoireilun vuoksi olemme pysytelleet ilman lenkkeilyä. Systeemi toimii hyvin, sillä Pomon pentuontuminen on osoittanut asettuvan hyvin levolla. Näin ollen saadaan kaksi vaivaa aisoihin yhdellä kertaa.
Koska iltasella molemmat pojat ovat reilusti virkeämpiä ja lenkkiä ei olla tehty, niillä on suhteellisen vauhdikkaita sisäleikkejä. Kun itse yrität katsoa mielenkiintoista videonpätkää ravintoasioista ja kaksikko pomppii, riekkaa ja pölisee vieressä, melutaso nousee reilusti yli sallitun. Ottaahan se möly päähän, varsinkin, kun yrität seurata leveää ameriikan englantia ilman tekstitystä, mutta en ole tohtinut niitä kovin kieltääkään. Jos päivän aikana ei minun toimestani synny liikunnallisia aktiviteetteja, on energia pakko jollain tavalla purkaa.
Olen käynyt itseni kanssa sotaa lenkittämättömyydestä. Tällaisissa tilanteissa lepo on hyväksi, lähestulkoon välttämätöntä, mutta energian purku jää yksipuoliseksi pelkällä mattopainilla. Toisaalta lenkkitauot eivät jää koskaan kovin pitkiksi ja aina on olemassa koirapuisto. Siellä vierailemme niin myöhään illalla, ettei muita kavereita juuri ole, jolloin niiden säntäily määrittyy jaksamisen mukaan.
Aion tehdä kliinisen testin Jetin aamupaastoilusta ja -puklaamisesta. Jos alkuperäinen suunnitelmani pitää, pääsen nukkumaan yhdentoista tuntumissa. Tällöin laitan herätyskellon soimaan noin klo 4.00 ja annan sille pienen määrän hyvin sulavaa sapuskaa (broitsua tällä kertaa). Epäilen nimittäin, että nyt, kun se on saanut erityisen hyvin sulavaa ruokaa, sen vatsa on aamulla tyystin tyhjä ja se on hieman huonovointinen siksi, josta oravanpyörä pyörähtää syömättömyyteen ja sitä kautta pikkupuklaamiseen. Jos tekemäni testin tiimoilta huomenna aamulla a) maistuu ruoka ja b) ei yökätä, olen osunut päätelmäni kanssa nappiin. Jäämme jännittämään tuloksia.
Pomo on osoittanut myös hieman paaston merkkejä. Tämä on tuttu huttu, sillä Jeti teki Pomon iässä ihan samaa. On täysin kuun asennosta kiinni, meneekö koko annettu ruokasatsi masuun asti vai ei. Tai sitten se myötäelää Jetin tuntemuksia, yhdessä käydään läpi tämäkin.
Päätämme tämän päivän legendaariseen mölinään.
Jetillä on ollut vatsan kanssa kränää pari päivää. Olen satavarma (huom. tämä perustuu ainoastaan omaan päättelyyni), että se johtuu Jetin muutama aika takaperin syömästä antibioottikuurista. Ne kun tunnetusti laittavat koko pakin sekaisin ihmisilläkin. Poika-parka on parina aamuna omaehtoisen paastoamisen päälle pulauttanut tyhjän vatsan puklun, mutta iltaa kohden ruokahalu onneksi palaa. Päivät se nukkuu karvalankamatolla röhnöttäen, vetäväthän vatsavaivat hiljaiseksi. Iltaa kohden sillä palaa myös riekkumishalut, mikä sopii taas Pomolle paremmin kuin hyvin, onhan kumipallo aika nihkeä kaveri pidemmän päälle, vaikka alkuun se tekeekin hampaille ja ikenille hyvää.
Jetin vatsaoireilun vuoksi olemme pysytelleet ilman lenkkeilyä. Systeemi toimii hyvin, sillä Pomon pentuontuminen on osoittanut asettuvan hyvin levolla. Näin ollen saadaan kaksi vaivaa aisoihin yhdellä kertaa.
Koska iltasella molemmat pojat ovat reilusti virkeämpiä ja lenkkiä ei olla tehty, niillä on suhteellisen vauhdikkaita sisäleikkejä. Kun itse yrität katsoa mielenkiintoista videonpätkää ravintoasioista ja kaksikko pomppii, riekkaa ja pölisee vieressä, melutaso nousee reilusti yli sallitun. Ottaahan se möly päähän, varsinkin, kun yrität seurata leveää ameriikan englantia ilman tekstitystä, mutta en ole tohtinut niitä kovin kieltääkään. Jos päivän aikana ei minun toimestani synny liikunnallisia aktiviteetteja, on energia pakko jollain tavalla purkaa.
Olen käynyt itseni kanssa sotaa lenkittämättömyydestä. Tällaisissa tilanteissa lepo on hyväksi, lähestulkoon välttämätöntä, mutta energian purku jää yksipuoliseksi pelkällä mattopainilla. Toisaalta lenkkitauot eivät jää koskaan kovin pitkiksi ja aina on olemassa koirapuisto. Siellä vierailemme niin myöhään illalla, ettei muita kavereita juuri ole, jolloin niiden säntäily määrittyy jaksamisen mukaan.
Aion tehdä kliinisen testin Jetin aamupaastoilusta ja -puklaamisesta. Jos alkuperäinen suunnitelmani pitää, pääsen nukkumaan yhdentoista tuntumissa. Tällöin laitan herätyskellon soimaan noin klo 4.00 ja annan sille pienen määrän hyvin sulavaa sapuskaa (broitsua tällä kertaa). Epäilen nimittäin, että nyt, kun se on saanut erityisen hyvin sulavaa ruokaa, sen vatsa on aamulla tyystin tyhjä ja se on hieman huonovointinen siksi, josta oravanpyörä pyörähtää syömättömyyteen ja sitä kautta pikkupuklaamiseen. Jos tekemäni testin tiimoilta huomenna aamulla a) maistuu ruoka ja b) ei yökätä, olen osunut päätelmäni kanssa nappiin. Jäämme jännittämään tuloksia.
Pomo on osoittanut myös hieman paaston merkkejä. Tämä on tuttu huttu, sillä Jeti teki Pomon iässä ihan samaa. On täysin kuun asennosta kiinni, meneekö koko annettu ruokasatsi masuun asti vai ei. Tai sitten se myötäelää Jetin tuntemuksia, yhdessä käydään läpi tämäkin.
Päätämme tämän päivän legendaariseen mölinään.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)