Tässä aiheessa ei ole mitään ihmeellistä: syksyisin sataa. Ainakin toistaiseksi, ellei ilmastonmuutos päätä muuttaa Suomea Tahitiksi. Syy tämän kertaiseen kirjoitukseeni on yksinkertainen: pakko. Oli niin mahtava ja tehokas puolen tunnin lenkki pojan kanssa, että nyt on vaan yksinkertaisesti pakko.
Koska taivas näytti jo lähtiessämme tummanpuhuvalta, suunnittelin lenkin etukäteen lyhyeksi. Alkuun mahtuisi pätkä niittyä, hieman metsikköä, sitten kävelypolkua ja lopuksi asfalttireittiä kotiin. Nykyisen asumukseni kiitollinen sijainti mahdollistaa onneksi myös luonnossa kävelyn. Lähdimme pihasta kävelytien kautta viereiselle niitylle, jossa päästin Pomon hihnasta. Mitä ilmeisimmin kyseisellä niityllä oli kulkenut ainakin 60 kiimaisen nartun lauma, sillä koirani lähti kaikista henkseleistään irti välittömästi, kun lukko naksahti irti pannasta. Se tohosti menemään ympäriinsä korvat pystyssä kuin susikoiralla konsanaan.
Niityn reunasta pääsimme hyvin kätevästi pienelle metsäpätkälle, jossa varsinkaan puoli viiden aikaan iltapäivällä ei tule vastaan ketään. Niinpä kepit lentelivät suuntaan jos toiseenkin Pomon niitä noutaessa kieli vyön alla. Arvioisin, että noin 50 % kepukoista hukkui ja loput se joko tiputti palautusmatkalla tai yritti pupeltaa kuonoonsa. Hauskaa oli silti.
Kun pääsimme kävelypolulle, koirani näytti elävältä variksenpelättimeltä, sillä lailla huonolla tavalla. Jokainen skyenomistaja tietää, mitä kaikkea tuo pitkäkarvainen mato kykeneekään kuljettamaan turkissaan mukanaan. Pomohan ei moista risukompostia karvoissaan edes huomannut, vaan se sijoitti itsensä jolkottamaan viereeni. Kiristin hieman tahtia, sillä puissa jäljellä olevissa lehdissä alkoi kuulua pahaa enteilevää ropinaa. Loppumatkan asfalttipätkälle päästessämme alkoi vesisade yltyä, ei nyt miksikään myrskyksi, mutta kuitenkin niin, että pisarat alkoivat tuntua hupparin läpi käsivarsissa. Herra jolkotti yhä edelleen kuuliaisesti vierelläni, kunnes pääsimme kotiovelle.
Istahdin alas ja sytytin tupakan, Pomo saisi odotella hetken ennen sisäänpääsyä. Ajattelin päästää sen kuitenkin sisälle ilman pyyhekuivausta, sillä en ole juuri siivonnut eikä tuo nyt niin kurainen kuitenkaan ollut. Vasta ulko-oven avatessani tajusin, etten tarvinnut koko lenkillä hihnaa kuin vain ensimmäiset 50 metriä läheiselle niitylle asti. Tulin tuhottoman onnelliseksi tajutessani, kuinka kuuliaisesti Pomo kulki vierelläni, ja kuinka helppoa kaupunkilenkkeilykin voi tuon kanssa olla. Tehokas puoli tuntia, koira vapaana ja pieni sade: ei alkuunkaan hullumpi aloitus iltapäivälle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti