Totta hiivatissa ajatus kasvattamisesta pyörii päässä, enemmän tai vähemmän aktiivisesti. Erityisesti nyt, kun on löytänyt sen "oman rotunsa". Totta hiivatissa sitä miettii, "millainen mun eka pentue olis" tai "sit mä ainakin edellyttäisin, et mun pentujen ostajien pitäis täyttää ainaki viiskyt erilaista kriteeriä, mitkä mä oon täysin mielivaltaisesti asettanu". Niinä hetkinä, kun mietin kokonaisuutta yksityiskohtien sijaan, alan miltei voida pahoin. Syy kuvotukseen on kasvattajan vastuu.
Näin minä asian näen:
Vaikka puhun vastuusta yksikössä, kyseessä on monisäikeinen ja -mutkainen vyyhti yksityiskohtia. Todennäköisesti olen maalannut miljoonia piruja pääni sisäisiin seiniin, koska samaan aikaan, kun ajatus kasvattamisesta kiehtoo, se pelottaa niin, että meinaa paniikkipissa lirahtaa punttiin.
Olen päässyt omissa kuvitelmissani siihen pisteeseen, että minulla olisi kasvatustyöni kantanarttu, ehkäpä jo tiineenä. Jo pelkästään tähän asti päästäkseni olen tehnyt töitä valitakseni pentueen, josta haluaisin kantanarttuni varata, olen tutustunut tulevan pentueen sukutauluun ja niissä olevien koirien ominaisuuksiin, luonteisiin ja terveyteen (tämä on luonnollisesti se helpoin osuus siinä mielessä, että puhun puhelimessa sujuvasti useita tunteja niin, ettei edes puhelun toinen osapuoli huomaa hukanneensa kokonaista vapaata iltapäivää luurin varressa ennenkuin puhelu loppuu), olen henkisesti varautunut siihen, että nyt talouteen tulee pentu, ja kaikista tärkeimpänä: narttupentu. Eipä mulla ole toista tyttöä huushollissa ollutkaan. Jo yksistään tämä kaikki saa kulttuurishokkisuoneni pullistelemaan liitoksistaan.
Tässä vaiheessa en ole päässyt vielä lähellekään tositoimia. Kun typsykkä siitä kasvaisi, aloittaisin sen kanssa näyttelyharrastuksen. Olettaen, että se saa kelpo arvosteluja näyttelyistä, ja minä olen tyytyväinen siihen, sen kehitykseen ja ominaisuuksiin (oletan siis hieman positiiviseen yläkanttiin, koska mikäänhän ei ole niin varmaa kuin epävarma), voin sen aikuistuttua alkaa miettiä sille sopivaa poikaystävää. Tässä kohtaa toistan sukutaulu- ja tutustumistutkimukset sekä useiden tuntien puhelinmaratonit. Vaakakupissa painaa tonneja narttuni puutteet, potentiaalisen uroksen narttuni puutteita täydentävät ominaisuudet, uroksen luonne ja terveys, ehkäpä haluaisin tutustua myös uroksen näyttelytilanteeseen. Kuten huomaatte, olen jälleen olettanut positiivisesti yläkanttiin, että uroksen omistaja / kasvattaja on suostuvainen osaksi suuria jalostussuunnitelmiani.
Kun teoriatunnit on käyty, on aika siirtyä tositoimiin. Astutaanko luomuna, meneekö keinosiemennykseen? Ai hemmetti, enhän ole päässyt jalostuskuvitelmissani vielä edes tähän asti! Pah, todellisuus on, että olen skipannut tämän osan kokonaan, ja siirtynyt pupsien syntymän jälkeiseen aikaan. Pienenä negatiivisena puolena mainittakoon, että jos penikoita haluaa paijata ja nuuskutella, a) narttu pitäisi saada tiineeksi, b) tiineyden pitäisi sujua hyvin, c) synnytyksen pitäisi sujua hyvin ja d) kasvattajan pitäisi olla koko ajan kärryillä siitä, missä kohtaa mennään, mitä ruokaan pitäisi lisätä tai vähentää, millainen liikunta nartulle siinä kohtaa on passeli, vai onko mikään, ja ja ja ja. Jo tässä kohtaa kasvattajalla on aivan hirvittävä vastuu, pitkälti kaikesta, paitsi niistä asioista, joihin kasvattaja ei kykene vaikuttamaan.
Oletetaan, että pentuset on saatu maailmaan, ne ovat kunnossa ja kehittyvät normaalisti, samoin, että mamma hoitaa lapsensa niinkuin kuuluu (think positive!). Tässä kohtaa pentujen kehityksen vastuu astuu parrasvaloihin: ravinnon ja liikunnan määrä ja laatu, sosiaalistaminen muihin koiriin ja ihmisiin ja niin päin pois.
Sitten tulee luovutusikä. Jos pennuista ei ole etukäteen tullut kyselyjä, puhelin (toivon mukaan) pirisee enenevissä määrin. Millä kriteereillä pennunostajat valitaan? Mistä luetaan ihmisen luotettavuus, sitoutuneisuus, vastuullisuus ja paneutuminen koiraan koko sen elämän ajaksi? Vielä parempaa: ne ylelliset sijoituskoditkin olisi hyvä löytää, mikäli mielin jatkaa kasvatustyötäni omilla otuksillani ilman, että asuntoni jokaisessa huoneessa asuu kolmesta viiteen koiraa. Kun ostajat / sijoituskodit on valittu, heidän kanssaan, ainakin toivon mukaan, pidetään aktiivisesti yhteyttä. Vaikka pentujen fyysinen hoitaminen loppuu tähän, minulla on yhä edelleen vastuu kasvateistani. Henkinen vastuu. Millaisiin koteihin ne menevät? Millainen niiden loppuelämä on? Käytetäänkö niitä jalostukseen?
Kaikki vastuu alkaa jo pelkästä päätöksestä lähteä kasvattajakurssille. Sillä siunaaman sekunnilla, kun olen saanut rekisteröityä itselleni kasvattajanimen, ja nartulleni syntyvät ensimmäiset pennut, olen vaikuttanut jollain tapaa rodun kantaan. Vaikka omiani ei koskaan käytettäisi jalostukseen, ja ensimmäinen pentueeni jäisi viimeisekseni, olen silti ollut osa rodun kasvua määrällisesti, vaikka sitten vain yhden tai kahden pennun verran. Vastuu alkaa jo siitä.
Ehkäpä tällä kaikella vuodattamisella haluan nostaa hattua hyvin korkealle jokaiselle vastuulliselle kasvattajalle. Väitän, että aivan liian harva ihminen pysähtyy miettimään, minkälainen vastuu kasvattajalla rotunsa suhteen on. Kuinka paljon vastuu kasvaa, mitä enemmän aikaa kuluu, pentuja syntyy, uusia ihmisiä tutustuu rotuun. Jokainen kasvattaja, jonka koirien jälkeläisiä maailmaan syntyy, vaikuttaa rotuun ja rodun kantaa, aina jollain tapaa.
Nyt on takki tyhjä, mutta sainpa purettua demonini virtuaalipaperille. Pieni toivonkipinä minussa silti vielä elää: ehkä sitten joskus, kun olen fiksu ja filmaattinen, Ninden kenneliin syntyisi ihka ensimmäinen pentue..
