Kaipuuta

Mieheni joutuu työnsä puolesta seilaamaan (jos näin voi sanoa 14-vuotiaalla Fiestalla ajamisesta) ympäri Suomen aina silloin tällöin. Tänä viikonloppuna Helsingin Messukeskuksessa oli kolmipäiväiset Terveys- ja kauneusmessut, joten olen ollut messuleskenä ja aikaa poikien kanssa puuhaamiseen on piisannut.

Perjantaina "isukin" kadotessa aamusumuun vetäisimme ärtyneenä aamukahvit, pojat toki vain kuvainnollisesti. Kolmikon aamun ensihetket menivät kenkkuillessa, pojat toisilleen ja minä itselleni. Aamuheräämiset eivät vain ole meidän perheen juttu.

Jotta suurempi kiukutus menisi ohi, päätimme rötköttää, taisin torkahtaakin hetkeksi. Kahvin vaikutus alkoi selvästi takautuvasti, sillä pienen löhöämisen jälkeen olin kuin peipponen konsanaan. Toista oli lattialla. Sohvalta pompatessani kaksikko mulkaisi minua kulmiensa alta: "Älä unta nää, että noustaisiin". Olimme me kotona tai emme, nuo nukkuvat samaan tyyliin kuin teini-ikäiset lapset, jos sitten jossain kohtaa iltapäivällä harkitsisi heräämistä.

Kun sain aamutouhut touhuiltua ja kaksi karvamatoa hereille, painuimme mukavalle metsälenkille. Virkeystaso kasvoi selkeästi, sillä kotiin päästyämme alkoi sen sortin painimatsi, että erotuomareita olisi tarvittu jäähallillinen. Päivä kului em. merkeissä, joiden oheen yritin epätoivoisesti sulloa siivoamista. Vasta illemmalla esiintyivät ensimmäiset merkit siitä, että lauma taitaakin olla vajaa.

Olimme mainiossa terässä, joten teimme toisen lenkin. Kun käännyimme kotitielle, Jetille tuli kiire. Se viipotti menemään nenä pitkällä niin kauan, kunnes ulko-ovi sulkeutui perässä. Sain siltä hihnan juuri ja juuri irti, kun se singahti tarkastamaan kotia. Ei, ei näy ukkoa missään. Ilmeisesti Pomolla välähti sama ajatus hiukan viiveellä, koska tässä vaiheessa myös junnu kipitteli huolestuneen oloisena ympäri kämppää. Molemmat päätyivät jalkojeni juureen vaatimaan selitystä yhden hengen vajauksesta. Yritä siinä sitten selittää, että iskä tulee sitten vasta sunnuntaina illalla. Koska en suostunut taikomaan miestäni hihasta takaisin paikan päälle, kuului kaksi hyvin inhimillistä huokausta ja kaksi kosteaa nenää tärähtivät varpaideni päälle: "No ei väkisin sitten". Ensimmäinen päivä oli takana.

Lauantai kului pitkälti samoissa merkeissä kuin perjantai. Parit lenkit, lisää siivousta ja jopa ruuanlaittoa. Normaalisti itselleen ei tule tehtyä sapuskaa, olinpas kerrankin reipas. Iltapäivälenkin jälkeen pojat olivat selkeästi huolestuneemman oloisia: "Missä se mies luuhaa? Johan on, kun ei kotiin tulla! Ajattele, jos me oltaisiin oltu näin kauan pois kotoa..." Välillä ne tuntuivat unohtavan lauman vajavaisuuden, mutta iltaa kohti merkkejä alkoi taas ilmaantua.

Koska asuntomme on aivan pihatien vieressä, pojat kuulevat, kun perheen auto liikkuu. Niillä on myös ällistyttävä kyky tunnistaa tuo meidän vanha rottelo. Valitettavasti aistit saattavat joskus antaa virheilmoituksia. Iltasapuskaa sulatellessaan nuoret pomppasivat yhtäkkiä tasajalkaa ylös. Korvat ja hännät sojottivat kohti kattoa ja tuumin niiden kuulleen toisen koiran, josta tulee kiireenkaupalla ilmoittaa. Ne seisoivat hetken aikaa olohuoneen ikkunan edessä intensiivisesti tuijottaen ja ryntäsivät ulko-ovelle. Vasta silloin tajusin, mistä oli kyse. Pihatiellämme nimittäin meni jokin pienempi naapurin auto. Poikaset oikeasti meinasivat, että nyt tulee joulu ja iskä kotiin! Minuutin parin kuluttua molemmat palaavat takaisin olohuoneeseen ja näyttävät siltä, että ovat joutuneet piilokameran uhreiksi. Kertaamme, kuinka perheen alfa-uros saapuu kotiin vasta huomenissa ja silloinkin hyvin myöhään illalla. Tällä kertaa pettymyksen puhahduksessa oli havaittavaissa jo hieman kapinahenkeä.

Tänään tuo suuri vahtikoirapari makasi koko päivän. Ne olivat mitä ilmeisemmin päättäneet, että mihinkään ylimääräiseen ei reagoida, turhaa työtä. Itse olin koko aamun puhelimessa kasvattajamme sekä Kennel Skyeluckin omistajan, Anu-Maarit Jokisen kanssa. Uskaltauduin Facebookin pikakeskustelun online-tilan rohkaisemana ottamaan häneen yhteyttä ja niinhän siinä sitten kävi, että sisäinen paasaajani heräsi sunnuntaiaamuna usean kahvimukillisen ääressä ja kellonviisarit juoksivat ties kuinka kauan. Onneksi juttua tuntui riittävän molemminpuolisesti ja sainkin paljon uutta perspektiiviä omaan pohdintaani.

Vietimme tunnin muutaman vanhemmillani, sillä myymme parhaillaan asuntoamme siinä toivossa, että pääsisimme omakotitaloon. Kotiin päästyämme tuvassa ei ole ollut minkäänlaista liikettä, sillä molemmat ovat nököttäneet nenät lutussa olohuoneen ikkunassa päivystämässä. Sitten tuli kellonlyömä 22 ja hyvänen aika, millaisen slaagin kahdeksanjalkainen karvamassa voi saadakaan, kun pihaan kaartoi auto. Lattiamme ei tule koskaan olemaan entisensä tuon ruopimisen jälkeen. Skyet kykenevät huomaamattaan aivan uskomattomiin sirkustemppuihin onnesta loikkiessaan. Vaikkei joulu ihan vielä olekaan, isi tuli kuitenkin kotiin!

Terveydenhoidollisia toimenpiteitä.

Lievä blogitauko het alkuunsa. Olemme poikien kanssa keskittyneet terveydenhoitoon. Aloitetaan pienemmästä.

Pomolla ei suoranaisesti ole terveysongelmia. Tai on, muttei kuitenkaan. Kuten mainitsin ensimmäisessä kirjoituksessani, rodussa esiintyy pentuontumista. Lisätietoja (paljon järkevämmin kirjoitettuna kuin itse osaisin asiasta selvittää) löytyy Kennel Buckwheater'sin sivuilta. Pomolla on nyt sitten tätä pentuontumista. Käpälä ei millään tavoin haittaa sen jokapäiväistä elämää, päinvaistoin. Tuon ikäinen kun on, sitä saa rauhoitella tämän tuosta, ettei repisi itseään rikki. Ilmeisesti koipi ei ole pätkääkään kipeä tai sitten se ei vaan välitä sitä.

Pentuontumisen huomaa hyvin silloin, kun Pomo on ollut makuulla hetken. Kun se nousee, ensimmäiset askeleet eivät ole ihan niin jämäköitä kuin pitäisi. Allekirjoittaneen harjaantumaton silmä ei pysty tarkentamaan, ainakaan heti, kummasta käpälästä on kyse, mutta askellus näyttää tavallaan liian pehmeältä ja joustavalta. Mielestäni pentuontuminen ei ole alkuunkaan samanlaista kuin esimerkiksi tapaturmasta johtuva ontuminen.

The Skye Terrier Club of Finland järjesti yhä käynnissä olevat röntgenkuvaukset pentuontumisen tarkempaa tutkimista varten. Olin kovin iloinen, kun kasvattajamme ehdotti, että veisimme pikkumiehen kuvattavaksi. Yhden asian olen oppinut viimeisen päälle hyvin: vaikka näiden koirien kanssa pelaisi koko elämänsä, aina oppii jotain uutta. Voitte kuvitella, kuinka noviisi minä olen, kun en ole tässä maailmassa asunut kuin reilun vuoden. Näin ollen minullakin olisi paikka oppia taas jotain, kun pääsisin näkemään Pomosta otetut kuvat.

Matka sujui periaatteessa ihan hyvin. Pieni oli kovin jännittynyt, koska ei ole meillä ollessaan matkustanut autossa ilman isompaa veljeään. Se läähätteli ja katseli pelonsekaisen uteliaana ikkunasta vaihtuvia maisemia, muttei sanonut mitään. Me tietysti kasvattajan kanssa pölpötimme koko matka täyttä päätä, joten sillä oli ainakin auto täynnä tuttuja ääniä. Paikan päällä Pomo rauhoitettiin. Minä pelkäsin pistosta pojan puolesta, ei tuo ollut siitä moksiskaan. Kuvat napattiin suhteellisen nopeasti.

Kuvat osoittivat selkeästi Pomon käpälän luiden eriaikaisen kehittymisen. Vaikka olinkin täysin tietoinen siitä, että kyseessä on pentuontuminen, on silti helpottavaa saada konkreettinen todiste asiasta. Näin varmistuimme diagnoosista.

Kuvien jälkeen Pomo sai herätteen ja alkoikin melko nopeasti toeta. Tuo suloisuuden ruumiillistuma otti ja vedätti mammaa sitten oikein olan takaa. Se nimittäin makasi surkean näköisenä eläinsairaalan käytävällä ja riiputteli päätään tuijottaen minua kulmiensa alta. Miten minä toimin? "Voivoivoivoi pientä kultaa, joko pian heräät lässynlässynlässyn?". Kuvat ottanut lääkäri vilkaisi olkani yli ja totesi, että eipä se mihinkään nouse, kun kerran holhoat siinä. Lääkäri tuuppasi nuorta takamukseen reippaasti: "Nousehan siitä, hophop!" Jätkä otti ja ponkaisi pystyyn ihan kuin ei koskaan olisi minkäänlaista rauhoitetta saanutkaan. Saakelin ovela ketkuvelmu! Siinä muutaman silmäparin alla tunsin itseni todella typeräksi ja retiisinpunaisena korvat luimussa luikin reippaasti ravuuttavan koiran kanssa pihalle ja pissan kautta autoon. Kasvattajalla oli siinä naurussa pitelemistä.

Tämän nolostumisen jälkeen jatkamme vanhemmasta.

Jetillä on, kuten olen myös aikaisemmin maininnut, ollut ongelmia virtsateiden, -kiteiden ja vatsan toiminnan kanssa. Kiteytettynä pieni historiikki menee niin, että usean ruokavalionvaihdoksen ja antibioottikuurin jälkeen olemme päätyneet raakaruokavalioon eli BARFiin, jolla vatsa toimii moitteetta. Ripuleista johtuen poika on ollut alkuvuoden hoikassa kunnossa, mutta uuden ruokavalion myötä myös massaa on kertynyt. Se voikin nyt huomattavasti paljon paremmin, pientä fiksausta tilanne silti vielä vaatii. Näin ollen eläinlääkärin vaihtamisen jälkeen päädyimme varaamaan ajan myös homeopaatille.

Ensinnäkin uusi eläinlääkärimme ansaitsee ylistyslaulun siitä, ettei aikonutkaan määrätä Jetille antibiootteja. Inka-Mari Anttila Tampereen Hyhkyssä oli sitä mieltä, että koska nuori herra on elämässään syönyt ko. valmisteita jo niin paljon, että vatsakin kärsii, syömme tällä kertaa jotain muuta. Lisäksi koiran kohtelu hänen vastaanotollaan oli omaa luokkaansa. Poika sai paljon rapsutuksia ja kehuja: "Ei Skyenterrieriä joka päivä näekään, oletpa komea". Voiko eläinlääkäriin rakastua? Jeti sai nahan alle pahoinvointia estävän pistoksen ja lisäksi kuurin, joka rauhoittaa vatsaa ja suolistoa.

Uusi eläinlääkärimme oli positiivinen homeopatiaa kohtaan. Viime viikon puolessa välissä lähdimme sitten tutustumaan meidän perheelle täysin uuteen hoitomuotoon. Kasvattajamme lähti myös tälle reissulle mukaan, mikä oli äärimmäisen mukava asia. Homeopatia kiinnosti meitä molempia ja miestänikin, vaikkakaan hän ei ollut kovin innostunut ajamaan pitkää matkaa. No, joskus pieni hinta vaimon intoiluista täytyy vain maksaa.

Vastaanotolla homeopaatti kuunteli uskomattoman kärsivällisenä, kun kasvattajan kanssa jälleen kerran puhuimme kuin papupadat. Sanoisin, että olemme molemmat tahoillamme kovia puhumaan ja yhteenlyötynä puhumme enemmän kuin Antero Mertaranta MM-selostajana. Homeopaatti tuli siihen tulokseen, että aloitamme Jetin vatsan kunnostamisella ja saimmekin reseptin kolmelle eri homeopaattiselle tuotteelle. Kahden päivän kuluttua purkit olivat kourassani ja aloin liuotella rakeita pieneen vesitilkkaan nuorelle annettavaksi.

Jeti on aina ollut äärimmäisen nöyrä syömään tabletit ja oikeastaan kaiken, minkä laitan sille suuhun nielaistavaksi. Tässä(kin) suhteessa se on todella helppo koira. Niinpä nytkin, kun lähestyin sitä liuotetun rakeen kera, se heittäytyi kyljelleen ja kuuliaisesti odotti, kun hulautin sille pari pisaraa kitusiin. Annostus menee niin, että yhtä valmistetta annetaan yksi annos 30 päivän ajan, toista annetaan yksi annos vain kaksi ensimmäistä päivää ja kolmas aloitetaan viikon kuluttua keskimmäisen lopettamisesta. Täytyy sanoa, että odotukseni ovat korkealla. Kuukauden kuluttua varaan homeopaatille puhelinajan, jonka jälkeen iskemme täydellä arsenaalilla virtsateiden kimppuun. Niiden kyllä sietääkin saada huutia, sen verran ovat junnua vaivanneet.

Luottavaisin mielin eteenpäin, meillä on kokonainen kuukausi saada Jetin vatsakalut ymmärtään, miten toimia ja Pomon koivelle aletaan opettaa pikkuhiljaa normaaleja kävelykäytöstapoja.