Perjantaina "isukin" kadotessa aamusumuun vetäisimme ärtyneenä aamukahvit, pojat toki vain kuvainnollisesti. Kolmikon aamun ensihetket menivät kenkkuillessa, pojat toisilleen ja minä itselleni. Aamuheräämiset eivät vain ole meidän perheen juttu.
Jotta suurempi kiukutus menisi ohi, päätimme rötköttää, taisin torkahtaakin hetkeksi. Kahvin vaikutus alkoi selvästi takautuvasti, sillä pienen löhöämisen jälkeen olin kuin peipponen konsanaan. Toista oli lattialla. Sohvalta pompatessani kaksikko mulkaisi minua kulmiensa alta: "Älä unta nää, että noustaisiin". Olimme me kotona tai emme, nuo nukkuvat samaan tyyliin kuin teini-ikäiset lapset, jos sitten jossain kohtaa iltapäivällä harkitsisi heräämistä.
Kun sain aamutouhut touhuiltua ja kaksi karvamatoa hereille, painuimme mukavalle metsälenkille. Virkeystaso kasvoi selkeästi, sillä kotiin päästyämme alkoi sen sortin painimatsi, että erotuomareita olisi tarvittu jäähallillinen. Päivä kului em. merkeissä, joiden oheen yritin epätoivoisesti sulloa siivoamista. Vasta illemmalla esiintyivät ensimmäiset merkit siitä, että lauma taitaakin olla vajaa.
Olimme mainiossa terässä, joten teimme toisen lenkin. Kun käännyimme kotitielle, Jetille tuli kiire. Se viipotti menemään nenä pitkällä niin kauan, kunnes ulko-ovi sulkeutui perässä. Sain siltä hihnan juuri ja juuri irti, kun se singahti tarkastamaan kotia. Ei, ei näy ukkoa missään. Ilmeisesti Pomolla välähti sama ajatus hiukan viiveellä, koska tässä vaiheessa myös junnu kipitteli huolestuneen oloisena ympäri kämppää. Molemmat päätyivät jalkojeni juureen vaatimaan selitystä yhden hengen vajauksesta. Yritä siinä sitten selittää, että iskä tulee sitten vasta sunnuntaina illalla. Koska en suostunut taikomaan miestäni hihasta takaisin paikan päälle, kuului kaksi hyvin inhimillistä huokausta ja kaksi kosteaa nenää tärähtivät varpaideni päälle: "No ei väkisin sitten". Ensimmäinen päivä oli takana.
Lauantai kului pitkälti samoissa merkeissä kuin perjantai. Parit lenkit, lisää siivousta ja jopa ruuanlaittoa. Normaalisti itselleen ei tule tehtyä sapuskaa, olinpas kerrankin reipas. Iltapäivälenkin jälkeen pojat olivat selkeästi huolestuneemman oloisia: "Missä se mies luuhaa? Johan on, kun ei kotiin tulla! Ajattele, jos me oltaisiin oltu näin kauan pois kotoa..." Välillä ne tuntuivat unohtavan lauman vajavaisuuden, mutta iltaa kohti merkkejä alkoi taas ilmaantua.
Koska asuntomme on aivan pihatien vieressä, pojat kuulevat, kun perheen auto liikkuu. Niillä on myös ällistyttävä kyky tunnistaa tuo meidän vanha rottelo. Valitettavasti aistit saattavat joskus antaa virheilmoituksia. Iltasapuskaa sulatellessaan nuoret pomppasivat yhtäkkiä tasajalkaa ylös. Korvat ja hännät sojottivat kohti kattoa ja tuumin niiden kuulleen toisen koiran, josta tulee kiireenkaupalla ilmoittaa. Ne seisoivat hetken aikaa olohuoneen ikkunan edessä intensiivisesti tuijottaen ja ryntäsivät ulko-ovelle. Vasta silloin tajusin, mistä oli kyse. Pihatiellämme nimittäin meni jokin pienempi naapurin auto. Poikaset oikeasti meinasivat, että nyt tulee joulu ja iskä kotiin! Minuutin parin kuluttua molemmat palaavat takaisin olohuoneeseen ja näyttävät siltä, että ovat joutuneet piilokameran uhreiksi. Kertaamme, kuinka perheen alfa-uros saapuu kotiin vasta huomenissa ja silloinkin hyvin myöhään illalla. Tällä kertaa pettymyksen puhahduksessa oli havaittavaissa jo hieman kapinahenkeä.
Tänään tuo suuri vahtikoirapari makasi koko päivän. Ne olivat mitä ilmeisemmin päättäneet, että mihinkään ylimääräiseen ei reagoida, turhaa työtä. Itse olin koko aamun puhelimessa kasvattajamme sekä Kennel Skyeluckin omistajan, Anu-Maarit Jokisen kanssa. Uskaltauduin Facebookin pikakeskustelun online-tilan rohkaisemana ottamaan häneen yhteyttä ja niinhän siinä sitten kävi, että sisäinen paasaajani heräsi sunnuntaiaamuna usean kahvimukillisen ääressä ja kellonviisarit juoksivat ties kuinka kauan. Onneksi juttua tuntui riittävän molemminpuolisesti ja sainkin paljon uutta perspektiiviä omaan pohdintaani.
Vietimme tunnin muutaman vanhemmillani, sillä myymme parhaillaan asuntoamme siinä toivossa, että pääsisimme omakotitaloon. Kotiin päästyämme tuvassa ei ole ollut minkäänlaista liikettä, sillä molemmat ovat nököttäneet nenät lutussa olohuoneen ikkunassa päivystämässä. Sitten tuli kellonlyömä 22 ja hyvänen aika, millaisen slaagin kahdeksanjalkainen karvamassa voi saadakaan, kun pihaan kaartoi auto. Lattiamme ei tule koskaan olemaan entisensä tuon ruopimisen jälkeen. Skyet kykenevät huomaamattaan aivan uskomattomiin sirkustemppuihin onnesta loikkiessaan. Vaikkei joulu ihan vielä olekaan, isi tuli kuitenkin kotiin!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti