Pentupiiri (ja Aapo) selätetty: Kun kolmas kerta toden sanoi.

Pihkan tulon varmistuttua aloin selvittää sosiaalistamista ajatellen, missä päästäisiin näppärimmin leikkimään saman ikäisten tyyppien kanssa. Hyvin nopealla selailulla selvisi, että helpoin paikka pentutapaamiselle olisi lähikauppamme Musti & Mirri -liike lauantaisin. Helppo nakki, kahden minuutin siirtymäaika ja hyvää treeniä myös siinä suhteessa, että iso parkkipaikka vetää paljon ihmisiä autoineen paikalle.

Ensimmäisellä kerralla Pihka pääsi yllättämään erityisellä reippaudellaan. Mitä ilmeisimmin lauantait kahdentoista aikaan ovat meillä päin niitä hetkiä, jolloin kauppa tulee tyhjentää viikonloppua varten kaikesta tavarasta, ennen kuin muut ehtivät. Pihka tuli autosta, katseli hetken tiluksia ja lähti viipottamaan tasaista tahtia meidän jalanjäljissämme kohti sisäänkäyntiä. Ei olisi voinut muuten vähempää ahdistaa autot ja ihmiset. Hittolainen, mikä tirrikkä!

Sisälle päästyämme paikalla oli puuterihuisku kiinanharjakoira sekä erittäin elämäniloinen cairn, jotka molemmat vaikuttivat mukavilta tutustumiskohteilta. Siinä nuuskittiin puolin ja toisin, hiukan jännitti, ja sitten taas nuuskittiin. Enemmän neiti kyläluutaili ihmisten perässä: koskaan ei voi tietää, irtoaako namia, jos ei sitä mene kysymään. Ehdimme olla pentupainissa vain hetken, kun paikalle saapui jo hiukan varttuneempi bichon frisé -pentu. Aivan liian innokas ja vauhdikas Pihkan mieleen. Lopetimme siis pentupiireilyn lyhyeen, jotta kokemuksesta ei jäisi pahaa makua suuhun.

Toisella kerralla Pihka oli skeptinen. Mitäs, jos se valkoinen hurjastelija ilmestyy paikalle! Kavereina tällä kertaa olivat ensimmäiseltä kerralta tuttu kiinanharjakoira sekä ennen tapaamaton heeler. Uteliaisuuden ja jännityksen raja oli hyvin häilyvä, mutta kun Pihka varmistui, että hurjastelija loisti poissaolollaan, se aloitti ihmisten kiertämisen namien saanti taka-ajatuksenaan. Ei irronnut namia kuin kotijoukoilta, just joo.

Yksi viikonloppu jäi välistä, ja tänään kävimme kolmannen kerran. Liekö neiti kasvanut sen verran, vai onko pentupiiri jo niin nähty juttu, ettei enää mikään hetkauttanut, vaan nyt jos koskaan oli hauskaa! Kavereina tuttu kiinanharjakoira sekä pienenpieni corgi-vauva Aapo, joista viimeksi mainittu oli parhain tyyppi ikinä. Leikki raikasi ja tassut viuhuivat! Pian aloituksen jälkeen joukkoon liittyi musta labradori, jota muut hiukan jännittivät. Outo leikkimistapa, tuollaiset pitkät kintutkin ja ihan outo häntä. Pihka totesi, että morjes, nyt mennään ja siitä alkoi leikki! Me ihmiset aidan vieressä tipautettiin leukaluuta lattiaan ja oltiin innosta haltioituneita. Pihka oli kuin kotonaan, leikki tasaisesti ja nätisti kaikkien kanssa. Välillä tuli itse hakemaan namin, koska todellakin on ansainnut sen, onhan hän maailman hienoin ja reippain leikkijä koskaan!

Puoli tuntia hurahti nopeasti, ja isommat pennut aloittivat vuoronsa. Pihka asettui tyytyväisenä kainaloon, huikkasi heipat Aapolle ja lähti autoon odottamaan kotiinpaluuta. Lopputulos on erittäin odotettu. Olen todella ylpeä tästä tytöstä.

Blondi tuli taloon ja mikä ihmeen kirjoitustauko?!

Hittolainen. En tiedä, mitä muuta kaikkeen tähän sanoisin. En edes tiedä, mistä aloittaisin.

Meidän muutto lienee viimeisin tähän blogiin raportoimani asia. Johan siitäkin on reilu pari vuotta. Ehdittiin muuttaa sen jälkeen vielä kaksi kertaa. On sen verran hullun hommaa, etten aio muuttaa hyvin pitkään aikaan, parhaimmassa tapauksessa en enää koskaan. Me ollaan nimittäin tultu Meidän Ihan Oikeaan Kotiin.

Nykyinen asuinsijamme on mulle jo entuudestaan tuttu, sillä olen asunut tässä talossa 'entisessä elämässäni'. Totesin jo tuolloin, että tämä on sen mun ainoa oikea koti. Muutamien harha-askelien ja onnellisten sattumusten jälkeen saimme talosta vuokralle entisen asuntoni vastapäisen kolmion, ja nyt on eläimilläkin neliöitä ravuutettavaksi. Talon alakerrassa on yhteisessä käytössä olevien askartelutilojen ja autotallin lisäksi myös maailman ihanin puusauna, ja oma pihakin on. Omakotitalon vastuut jaetaan neljän asunnon kesken. Lenkille pääsee paitsi kauniille omakotitaloalueelle, myös metsittyneemmälle harjulle. Kaikki tämä muutaman hassun kilometrin päässä Tampereen keskustasta, jonne pääsee julkisella vartissa, omalla kotterolla viidessä minuutissa. En keksi meille mitään tämän täydellisempää. Kokonaisuus on höystetty loistavilla naapureilla. Too good to be true? Usko vaan, totta se on.

Mitäs muuta sitten? Noh, otsikon mukaisesti: blondi tuli taloon. Pieni rakas Pihka-neiti, Buckwheater's Heaven Can't Wait muutti meille kesäkuussa tätä vuotta. Tähän onnelliseen tapahtumaan sopivat myös onnelliset sattumukset, kuitenkaan sen enempää yksityiskohtiin menemättä.

Kerron Pihkan kotiutumisesta sun muusta myöhemmin. Tällä hetkellä ihmettelen yhä hieman, mitä viimeisen kuukauden aikana on tapahtunut. Olenhan siitä puhunut jo ties kuinka kauan: "Sitten joskus, hamassa tulevaisuudessa, myöhemmässä vaiheessa...". Se joskus tulevaisuuden myöhempi vaihe on nyt. Stressipallo kun olen, kävin mielessäni läpi kaikki mahdolliset ja mahdottomat skenaariot, miten asiat tulevat menemään. Lienee sanomattakin selvää, ettei mikään kuvittelemani käynyt toteen. Tyttö tuli, Pomo sanoi morjes ja tässä sitä nyt ollaan. Pomo on herännyt eloon ihan uudella tavalla. Pihkan välittömyys vaivaannuttaa Pomoa jonkin verran, mutta salaa se on tyytyväinen, kun sai omanlaatuistaan seuraa. Päivään mahtuu painia, pesutuokioita ja yhteisiä nukkuhetkiä, jotka saavat verensokerin nousemaan nopeasti ällösuloisuudellaan.

Juuri nyt Pihka makaa keittiön matolla lempilelu (tyhjällä pullolla täytetty entinen pehmolelurotta) pienissä käpälissään. Tuossa se kasvaa, koirantaimi. Välillä lelun nakertaminen vaihtuu hännän pureskeluun, kutittaa. Kissa vie huomion kaikesta tekemisestä, ja se unohtuu tuijottamaan Pulman menoa, kunnes lelu muistuu taas mieleen. Se on vienyt koko perheen sydämet vain olemalla se, Pihka.

Hittolainen. Eipä tähän kai voi muuta sanoakaan.

Pomo muuttaa

Muuttaminen on koiralle pääasiassa aina tavalla tai toisella stressi. Näen asian niin, että stressi voi kuitenkin olla myös positiivinen asia, vaikka se mielletäänkin useimmiten negatiivisena.

Koska nopeasti myyty asuntomme myös uudelleenasutettiin hyvin nopeasti, jouduimme tavallaan tuuliajolle. Pomo oli tutustunut viime syyskuussa kertomiini kissoihin nopeasti, ja jopa jollain tasolla ystävystynyt niiden kanssa, joten oli tietyllä tavalla luonnollista majoittautua väliaikaisesti niiden kanssa samaan talouteen. Nopeasti päätimme kuitenkin kissalauman palvelijan kanssa kämppistäytyä, ja etsiä isomman lukaalin eläimillemme.

Meanwhile, Pomollehan koko tilanne oli uusi. Lähdimme pois mukavasta rivitalokodista, jossa pihalle meno oli yhtä helppoa kuin ulko-oven avaaminen. Nyt kehiin astuivat kaksi eri ulko-ovea, joiden välissä oli vielä hissi. Ei ollut hääviä pienelle koiralle tunkea minimaalisen kokoiseen huoneeseen, joka alkoi sen tahdosta riippumatta liikkua ylös tai alas minun haluni mukaan. Ensimmäisellä kerralla Pomo makasi lattialla mahallaan, eikä ollut uskoa tapahtunutta päästessään hissistä ulos. Toisella kerralla se oli vielä hiukan skeptinen, mutta kolmannella kerralla hissimatkaaminen sujui kuin töppöjalkaisen koiran tanssi. Lisäksi samasta rapusta löytyi samaa FCI-ryhmää oleva kaverus, jonka kanssa sai juoksennella pitkin parkkipaikkaa keskellä yötä naapuruston ollessa sikeillä yöunillaan.

Mukavinta paikan vaihtamisessa oli kuitenkin lenkit. Samoilimme tuntitolkulla joko kaksin tai porukalla pitkin lähimaastoja niin kauppakeskittymien liepeillä kuin keskellä metsää. Useimmiten haahuilut aiheuttivat välillisen eksymisen, jonka puitteissa aikaa kului reilusti suunniteltua enemmän. Toki se ei haitannut, ja kaikista vähiten Pomoa.

Koto löytyi etsinnän aloittamisen jälkeen melko nopeasti. Mukava kerrostalokolmio saunalla ja lasitetulla parvekkeella talon toisesta kerroksesta. Aloin välittömästi haaveilla lämpimistä kesäöistä parvekkeella koira kainalossa uinuen. Kissoille lasitettu parveke oli myös mitä mahtavin asia, sillä nyt ne voisivat haahuta oman mielensä mukaan sisään ja ulos. Kuin sattuman kaupalla asunto löytyi kahden kadun päästä nykyisestä asumuksestamme, joten lenkkimaastoja saisi tutkia yhä rauhassa, niitä kun tässä osassa Tamperetta riittää.

Stressiin palatakseni: en ole havainnut Pomolla erityisesti stressiin viittaavia oireita. Kummissaan se toki oli, ja viimeisiä kertoja vanhassa kodissa poiketessamme se sai akuutin terrierihepulin ja juoksi onnesta soikeana pihaa ympäri. Silti siitä oli aina mukavaa palata takaisin kissalaan, koska niiden jahtaaminen (kotiin tulemisesta ensimmäiset viisi minuuttia) oli parasta, mitä se tiesi. Nukkuminen öisin oli alkuun jokseenkin levotonta, mutta se asettui pian tajutessaan, että kuvio oli aivan sama kuin edellisessä kämpässä. Lisäksi yksinolot sujuivat paremmin kuin hyvin, siis äänettömästi, vaikka odotinkin naapureilta ilkeitä kirjeitä ensimmäiset viikot.

Muutto alkaa, ja toivon mukaan myös loppuu virallisesti ylihuomenna. Hauskaa loppuviikkoa kaikille!

Eroja ja ahdistusta

Tiedän, tiedän. Lähes kaikki koiraihmiset ovat kohdanneet eroahdistusta tavalla tai toisella, kirjoittaneet siitä, koittaneet antaa neuvoja ongelmien ratkaisemiseksi, voittaneet sen tai epäonnistuneet voittamaan sen. Siltikin meitä koiraharrastajia tulee aina uusia, ja silloin tarvitaan niitä, joilla kokemusta ja osaamista eri koira-aiheista on.

En aio edes yrittää neuvoa, kuinka eroahdistus voitetaan, sillä minulla ei ole siihen yhtään ainutta pätevää vastausta. Aion kuitenkin ruotia aihetta, yllätys yllätys, meidän kantiltamme: Pomon, minun ja ehkä hieman Jetinkin. Saattaa hyvinkin olla, että joudun asian kanssa painiotteluun, sillä muuttuva elämäni on tuonut minut siihen pisteeseen, että edessä ennemmin tai myöhemmin (toivon mukaan ennemmin) on yksi mahdollinen eroahdistuksen laukaiseva tekijä: muutto uuteen asuntoon.

Kerrataanpa faktoja.
Nykytilanne: asumme tällä hetkellä rivitalokolmiossa kaupungin laidalla, omakoti- ja rivitaloalueella luonnon helmassa. Pieni takapiha, loistava naapurusto ja Pomon luonne antavat meille tilaa olla vapaana niin omalla kuin yleiselläkin pihamaalla, ja yllättävää kyllä, mutta pitkälti myös lenkeillä.
Tulevaisuuden suunnitelma: muutto lähemmäs töitä ja harrastuksia kimppakämppään hyvin lähelle keskustaa, asumismuotona parvekkeellinen kerrostalokolmio. Ihmisten ja Pomon lisäksi tilan tulevat jakamaan neljä aiemmin esittelemääni kissaeläintä. Ei pihaa, vilkas liikenne, mutta ulkoilumaastot sentään loistavat.

Mitkä asiat nykyisessä ja tulevassa asumisjärjestelyssä kohtaavat? No eivät oikeastaan mitkään. Lähes kaikki liikkuvat osat tässä kokonaisuudessa ovat muuttujia, paitsi minä ja koira.

Hauskaa on, että koiran kantilta tilanne muuttuu parempaan suuntaan. Sehän ei tule enää jäämään tavallaan ollenkaan yksin, sillä samojen seinien sisäpuolella palloilee neljä kissaeläintä. Se, miten Pomo mieltää nuo osaksi laumaansa saati minkäänlaiseksi apuvälineeksi eroahdistuksen pieksemiseen, on minulle täyttä hepreaa. Mutta ihmisen teoreettisesta näkökulmasta tilannehan on aivan fantastinen! Vai onko?

Pikkuhiljaa totuttaminen on yksi tapa esitellä koiralle uusia asioita. Olen ottanut tämän lähestymistavaksi uuden elämänjärjestyksen esittelemiseen. Pomo on nyt muutaman kerran jäänyt ilman minua asuntoon, jossa lymyää tuleva kämppikseni kissoineen. Alkuun jättöajat ovat olleet lyhyitä, ensimmäiseksi vartti, sen jälkeen puoli tuntia ja niin päin pois. Tänään olimme kuitenkin ensimmäistä kertaa tilanteessa, jossa elikon tuli olla seurassa ilman minua muutaman tunnin. Juttuhan ei ole se, etteikö Pomo olisi tietyissä määrin tottunut olemaan ilman minua, onhan se ollut hoidossakin (mm. vanhemmillani) muutamia kertoja. Juttu vaan mitä ilmeisimmin on se, että saako se huomiota levottomasta käyttäytymisestään vai ei. Minun poissaollessani Pomo oli kuuleman mukaan piippaillut ja tepastellut levottomasti ympäriinsä, muttei kuitenkaan huutanut. Levottomuuden tällaisessa tilanteessa ymmärrän, joten oleminen ilman minua meni verrattain hyvin. Kuitenkin tarkoituksena on, että koira voi tuntea olonsa levolliseksi ja rauhalliseksi niin minun läsnäollessani, kyseisessä tutussa seurassa ilman minua kuin uudessa kodissakin yksin ollessaan.

Tästä päästäänkin seuraavaan kysymykseen: Jos oletetaan, ettei koiralla ole koskaan ilmennyt minkäänlaista tuhoamisvimmaa tai tarpeiden tekoa sisälle, koska koiralla on "oikeasti eroahdistus", ja koska se "vedättää" tai "protestoi" yksinoloa äänenkäytöllä?

Kun Jeti tuli meille, jouduin pakon edessä opettelemaan miljoonia uusia asioita, olihan se virallisesti ensimmäinen ikioma koirani. Yksi niistä oli koiran pitäminen hiljaisena meidän poissaollessamme. Kiitos älypuhelimeni, nauhoitin jokaisen Jetin yksinolon äänet ja purin ne kotiin tullessani suoraan koneelle, jotta näin ja kuulin ääniraidasta, milloin pidettiin mitäkin ääniä. Muutaman nauhoitteen purkamisen jälkeen tulin siihen tulokseen, että Jetillä ei ollut eroahdistusta. Se kyllä ulvoi ja piippaili, mutta sen ääntely ei ollut jatkuvaa tai hysteeristä, ja parhaimmillaan kotiin tullessamme se venytteli itseään kuin juuri heränneenä. Eipä sillä stressiä ollut, sitä vaan ikäänkuin "kiukutti", kun lauma ei ollut koossa. Tähän väliin on pakko kertoa, että valitettavasti en kyennyt symppaamaan koiraparkaani nauhoja kuunnellessani, vaan nauroin hysteerisesti, kun kuvittelin Jetin istumassa takamuksellaan keskellä olohuonetta ulvomassa kuin villisusi. Siinä päänsisäisessä kuvassa oli jotain todella pahasti pielessä.

Kovin varmana tekemästäni diagnoosista ostin pojalle haukunestopannan. Tämä versio oli sitä mallia, joka tuuttaa sitruunanhajuista paineilmaa kuonon tietämille heti, kun koira päästää kovemman äänen. Luonnollisesti nauhoitin myös tämän kerran yksinolon äänet. Lopputulema oli se, ettei Jeti ensimmäisen suihkauksen jälkeen enää koskaan (ainakaan meidän tai naapureiden tietäen) pitänyt yksin ollessaan mitään tarpeetonta ääntä. Se vaati yhden ainoan suihkauksen. Kiitos rodun fiksuuden, se vaati yhden ainoan suihkauksen. Toki käytin muitakin keinoja, kuten tilan rajaamista, liikunnan lisäämistä ja aivoja väsyttävää tekemistä, mutta viimeinen selkeä merkki Jetille vaikenemisesta oli tuo pienenpieni suhaus. Mutta Jeti olikin alunperin meillä ainoa koira.

Jetin poistuttua perheestämme Pomo jäi yksin, ja edessäni olivat samat kysymykset täysin erilaisilla vastauksilla. Olin juuri alkanut totuttaa Pomoa pois häkissä nukkumisesta, ja se yksinjäämisen kanssa tuntui olevan poikaselle aivan liikaa. HUOM! Tässä välissä haluan ehdottomasti painottaa, etten ole koskaan häkittänyt Pomoa, vaan häkki on ollut sen turvapaikka mm. imureilta ja muilta kammottavilta möröiltä, joita pienen skyen elämään saattaa joskus ihmisen välinpitämättömyyden vuoksi eksyä, ja jonne se on kömpinyt aina täysin itsenäisesti omasta halustaan. Jätin häkin Pomolle yksinolojen ajaksi niin, että häkin ovi oli teljetty auki, jolloin se pääsisi sinne halutessaan, muttei olisi kuitenkaan lukittuna sinne. Tästä huolimatta herra koki yksinolemisen melko mahdottomana ajatuksena. Koska nauhoitteet olivat järkeistäneet vastaavaa tilannetta ennenkin, käytin niitä myös Pomon yksinolojen tutkimiseen.

Tekemäni diagnoosin mukaan Pomolla ei myöskään ollut eroahdistusta. Se ei läähätellyt, huutanut jatkuvalla syötöllä tai tuhonnut mitään. Niinpä sitruunapanta oikaisi sen käsityksen ääntelystä yksin oltaessa. Tämän jälkeen lopputulos oli sama: se ei ole meidän tai naapureidemme tietäen jutellut yksinään enää mitään.

Kolmas kysymys: koska olen muuttamassa vuokralle kerrostaloon, eikä kovaääniseen metelöintiin ole varaa, kuinka hoidan tilanteen niin, ettei eroahdistusta pääse edes syntymään, ja jos se ehtii kehittyä, miten toimin?

Eroahdistus on käsitykseni mukaan kokonaisuudessaan perin stressaava tila sekä koiralle, ihmiselle että ympäristölle. Olenkin suunnitellut ensimmäiseksi ostavani uuteen asumukseen makuuhuoneeseeni D.A.P-haihduttimen. Kyseinen vempele on pistorasiaan asennettava haihdutin, jossa liuoksena on samoja hormoneja, joita narttu erittää imettäessään pentujaan. Haihduttimen tarkoitus on siis luoda ympäristöstä tämän hormoniliuoksen avulla turvallinen koiralle. Toiset kokevat D.A.P-haihduttimen mitä parhaimpana keinona helpottaa stressaavan koiran oloa, toiset taas eivät ole saaneet siitä minkäänlaista hyötyä. Muttei se ota, jos ei annakaan. Pomolla en ole koskaan haihdutinta kokeillut, mutta herkkänä koirana toivon sen reagoivan positiivisesti tuohon kapistukseen. Suunnitelmani toisena osana on tiettyjen rutiinien säilyttäminen. Keittiöön ei yhä edelleenkään herralla ole asiaa, ja minua ei seurailla neuroottisena joka paikkaan, ellen siihen erikseen lupaa myönnä. Kolmanneksi mietin vakavasti häkin palauttamista niin, että telkeäisin sen oven jälleen auki, jolloin Pomo pääsisi halutessaan turvapaikkaansa yksinollessaan. Neljänneksi aion luottaa koiraani sen verran, että alkujännityksen haihduttua ja uuteen kotiin totuttuaan se toimii siellä yhtä mainiosti kuin nykyisessäkin kodossa.

Hirveä informaatio- ja ajatusoksennus näin lauantai-illaksi. Jospa siirtyisin kuitenkin Herra Koiran kanssa hyvän ruuan ja laatuelokuvan pariin.

Sunnuntaitekemistä

En tiedä, vihaanko mitään viikonpäivää niin kovasti kuin sunnuntaita. Ainoat sunnuntait, jotka ovat siedettävissä ovat kevät-, kesä- ja syyssunnuntait silloin, kun kevätaurinko lämmittää pidempään kuin normaalisti, kesäilta on valoisampi kuin viime viikolla ja syksyn sateeton ja värikäs iltapäivä mahdollistaa reippaan metsälenkin eläimen kanssa. Tänäänkin on sunnuntai, eikä se lukeudu siedettäviin syyssunnuntaihin, koska ulkona on harmaata, kosteaa ja surullista.

Vaikka pojalla on olemassa mitä mahtavin mittatilauskurapuku, ei sen kanssa lenkkeily ole sama asia kuin ilman. Olen jo muutaman pidemmän kostean kelin lenkin aikana huomannut, ettei tuo juurikaan rallittele puvun kanssa, vaikkei se kulkemista häiritsekään. Jos Pomolla on sadekelillä paljon virtaa, menemme siis ilman kurapukua, mutta yleisimmin jätämme liikunnan hieman pienemmälle ja keksimme sen sijaan muuta väsyttävää tekemistä, kuten aivojumppaa.

Pääasiassa Pomon lempipuuhaa on luiden kaluaminen. Tämän rodun edustajat onnistuvat yllättämään omistajansa purukalustonsa voimalla kerta toisensa jälkeen, joten pureksittavan koko vaatii hieman ylilyöntejä. Kun aikanaan poltin päreeni Jetin kanssa siihen, että kaupasta saatavien vuotaluiden kesto oli alusta loppuun kokonaisuudessaan noin 25 minuuttia, kävin hakemassa lemmikkikaupasta sille hirvenvuotaluun. Myönnän, se oli liioittelua, koska se oli noin 45 cm pitkä ja ainakin molempien ranteideni vahvuinen. Jeti inhosi kapistusta ensimmäisen 15 minuutin pureskelun jälkeen. Ei luu antautunut, vaikka se kaikkensa teki. Mokoma lensi kaaressa roskikseen myöhemmin.

Pomolla hyvinkin pehmeänä luonteena on myös tapana pahastua luilleen, mikäli ne ovat liian sitkeitä. Se pitää kovasti naudan rustoista, joissa on paljon pehmeää syötävää, mutta vain keskiverrosti kovaa pureksittavaa. Ostan sille myös naudan putkiluita, jotka toimivat kongina luuytimen ansiosta. On täysin päiväriippuvaista, viihtyykö tuo niiden parissa vai ei, niissä kun on kovin vähän lihaa suoraan syötäväksi.

Suuri osa sisätekemisestämme on keskittynyt viime aikoina siis luiden ympärille. Koska koira tarvitsee kuitenkin muutakin aktiviteettia, olen alkanut opetella Pomon kanssa jotain pieniä temppuja. Ei sitä voi oikein kotitokoiluksikaan sanoa, kunhan nyt vähän jotain hassutellaan. Suuri haaveeni olisi saada tuo istumaan takamuksellaan yläruumis ilmassa, mutten osaa sitä (vielä) opettaa. Nyt temppukouluumme on kuulunut hyppy minua vasten, seisominen kahdella jalalla, istuminen, maahanmeno ja selän kautta kierähtäminen niin oikealta kuin vasemmalta.

Olen ollut kovin yllättynyt siitä, kuinka helposti Pomo motivoituu nameista. Yllättävää on myös se, kuinka innoissaan herra lähtee temppuja tekemään. Jos sillä sattuu olemaan yhtään kierroksia, ja pyydän sitä tekemään jotain malttia vaativaa, kuten paikallaan seisominen, se tyhjentää koko temppusäkkinsä kerralla aina istumisen kautta maihin menoon, siitä pari kertaa ympäri selän kautta palautuen takaisin istumaan ja pariin kokeilevaan hyppyyn asti. Tämän takia en puhu edes kotitokoilusta, vaan nimenomaan temppukoulusta, koska emme kumpikaan ota tätä haudan- tai edes puolivakavasti. Toki palkkahan tippuu vasta pyydetystä suorituksesta, mutta meille ei kukaan ole kertonut, ettei matka sinne saisi olla hauska. Olen pyrkinyt lopettamaan temppuilut aina, kun Pomolla on vielä mielenkiinto tekemiseen korkealla, jotta se osaisi jäädä kaipaamaan temppujen tekoa. Lieneekö sillä osansa herran innostukseen.

Yhtä kaikki: tällaisina kurjan kelin päivinä onneksi tekemistä piisaa. Tällä hetkellä siitä pitää huolen kolme kappaletta kissoja, joiden touhuja Pomon on pakko seurata silmä kovana. Olenhan mä ensisijaisesti koiraihminen, mutta täytyy tässä yhteydessä kiittää noita kissoja koiranhoitoon osallistumisesta, tietoisesti tai tietämättään.

Syyskuun sade

Tässä aiheessa ei ole mitään ihmeellistä: syksyisin sataa. Ainakin toistaiseksi, ellei ilmastonmuutos päätä muuttaa Suomea Tahitiksi. Syy tämän kertaiseen kirjoitukseeni on yksinkertainen: pakko. Oli niin mahtava ja tehokas puolen tunnin lenkki pojan kanssa, että nyt on vaan yksinkertaisesti pakko.

Koska taivas näytti jo lähtiessämme tummanpuhuvalta, suunnittelin lenkin etukäteen lyhyeksi. Alkuun mahtuisi pätkä niittyä, hieman metsikköä, sitten kävelypolkua ja lopuksi asfalttireittiä kotiin. Nykyisen asumukseni kiitollinen sijainti mahdollistaa onneksi myös luonnossa kävelyn. Lähdimme pihasta kävelytien kautta viereiselle niitylle, jossa päästin Pomon hihnasta. Mitä ilmeisimmin kyseisellä niityllä oli kulkenut ainakin 60 kiimaisen nartun lauma, sillä koirani lähti kaikista henkseleistään irti välittömästi, kun lukko naksahti irti pannasta. Se tohosti menemään ympäriinsä korvat pystyssä kuin susikoiralla konsanaan.

Niityn reunasta pääsimme hyvin kätevästi pienelle metsäpätkälle, jossa varsinkaan puoli viiden aikaan iltapäivällä ei tule vastaan ketään. Niinpä kepit lentelivät suuntaan jos toiseenkin Pomon niitä noutaessa kieli vyön alla. Arvioisin, että noin 50 % kepukoista hukkui ja loput se joko tiputti palautusmatkalla tai yritti pupeltaa kuonoonsa. Hauskaa oli silti.

Kun pääsimme kävelypolulle, koirani näytti elävältä variksenpelättimeltä, sillä lailla huonolla tavalla. Jokainen skyenomistaja tietää, mitä kaikkea tuo pitkäkarvainen mato kykeneekään kuljettamaan turkissaan mukanaan. Pomohan ei moista risukompostia karvoissaan edes huomannut, vaan se sijoitti itsensä jolkottamaan viereeni. Kiristin hieman tahtia, sillä puissa jäljellä olevissa lehdissä alkoi kuulua pahaa enteilevää ropinaa. Loppumatkan asfalttipätkälle päästessämme alkoi vesisade yltyä, ei nyt miksikään myrskyksi, mutta kuitenkin niin, että pisarat alkoivat tuntua hupparin läpi käsivarsissa. Herra jolkotti yhä edelleen kuuliaisesti vierelläni, kunnes pääsimme kotiovelle.

Istahdin alas ja sytytin tupakan, Pomo saisi odotella hetken ennen sisäänpääsyä. Ajattelin päästää sen kuitenkin sisälle ilman pyyhekuivausta, sillä en ole juuri siivonnut eikä tuo nyt niin kurainen kuitenkaan ollut. Vasta ulko-oven avatessani tajusin, etten tarvinnut koko lenkillä hihnaa kuin vain ensimmäiset 50 metriä läheiselle niitylle asti. Tulin tuhottoman onnelliseksi tajutessani, kuinka kuuliaisesti Pomo kulki vierelläni, ja kuinka helppoa kaupunkilenkkeilykin voi tuon kanssa olla. Tehokas puoli tuntia, koira vapaana ja pieni sade: ei alkuunkaan hullumpi aloitus iltapäivälle.

Vallaton lauma - kun Pomo tapasi neljä kissaa kerralla

Koska touhukas habitukseni (lähestulkoon jo trademarkattu termi) ei anna minulle hetkenkään rauhaa, elämäntilanteeni vaihtuvat nopeammin kuin mitä ehdin niihin itse reagoida. Minun ja Pomon tulevaisuutta silmällä pitäen aloitimme kesällä kissoihin totuttelun. Koska olemme molemmat yliampuvia persoonia, suuntaan jos toiseen, päätimme aloittaa rytinällä ja tutustua neljään kissaan kerralla. Kissathan tietääksemme eivät koskaan olleet koiraa kovin läheltä nähneetkään, joten kaikkien osapuolten tuntemukset ensimmäisestä tapaamisekerrasta olivat kovin ristiriitaiset.

Lienee tässä välissä paikallaan syytä esitellä eläinmiittingin osapuolet. Kissalauman toista sisarusta, Sissiä en ole saanut ikuistettua, joten joudun tyytymään sanalliseen kuvailuun.

Soma on 14-vuotias oman arvonsa tunteva rouva, joka ikänsäkin vuoksi on hieman vaivainen. Hänellä on jatkuvana lääkitys munuaisten vajaatoimintaan. Soman mielestä ei ole mitään niin kammottavaa kuin 2,5-vuotias Skyenterrieri Pomo, joka haisee, kuolaa, hönöttää ja tunkee naamalle. Soma kertoo asiasta Pomolle kohteliaasti, mutta voimakkaasti suhisten.

Otus on lauman ainoa kolli (reppana-parka). Otus on kaikkien kaveri, putkiaivoinen, kuten kaikkien poikien kuuluukin olla, hyvin leppoisa mies. Leppoisuus katoaa vain silloin, kun 2,5-vuotias Skyenterrieri Pomo tulee kylään, koska koirat ovat täysin mahdottomia ymmärtää. Silloin on siis parasta poistua paikalta ripeästi.

Sammakko on nuorin, ja samalla koko lauman teiniprinsessa. Sillä on terävä, mutta samaan aikaan kovin vekkuli luonne: yhdessä hetkessä tassu viuhuu ja sähinä kaikuu seinissä, seuraavassa sekunnissa se pallottelee rapisevaa hiirilelua ympäri valtakuntaansa. Hieman yli 1-vuotiaana hän siis tietää olevansa suloisin koko maassa.













Otuksen sisko, Sissi on herttainen, tummanharmaa tyttö, joka pelkää miltei kaikkea (ainakin mua). Kaiken järjen vastaisesti sen mielestä 2,5-vuotias Skyenterrieri Pomo on edes jollain tavalla siedettävissä oleva elikko, ja yksi niitä harvoja asioita, joiden takia ei tarvitse tehdä nopeita väistöliikkeitä.

2,5-vuotias Skyenterrieri Pomo, kaikkien älykköjen ylin Isä, joka kyläilyreissuilla ei tiedä mitään parempaa kuin oman naamansa tunkeminen kissojen naamaan. Pomolle ei aukea ollenkaan, miksi kissat karttavat sitä, mutta ovat kovin kiinnostuneita sen hännästä aina, kun tämä niille selkänsä kääntää.














Koska kyseessä oli kissojen reviiri ja Pomo oli paikalla ensimmäistä kertaa, pidin sen ensimmäiset hetket hihnan päässä. Aikaisemmat tapaamisemme kissojen kanssa olivat olleet Pomon mielestä kovin pelottavia, joten näin saisin pidettyä sen hollilla, jos se olisi sattunut päättämään, että kissoista pitää ystävysten sijaan tehdä pataruokaa. Kaikeksi ihmetyksekseni tuo koira oli kuitenkin kovin kohtelias kissoja kohtaan, jopa kiinnostunut! Niin kiinnostunut, että Somaa ei ensimmäisellä tapaamisella ensimmäisen 30 sekunnin kuluttua näkynyt enää missään, Otus säntäsi suoraa päätä muistaakseni sängyn alle, ja Sissi ja Sammakko kapusivat kiireen vilkkaa ylös raapimapuuhun.

Hyvin rodullensa uskolliseen tyyliin Pomo alkoi pulista kuin ei koskaan olisi puhunut kellekään mitään. Se juoksenteli edestakaisin vierailupaikkaamme, ja teki kaikkensa löytääkseen edes yhden kissan, joka olisi hänen kanssaan lattiantasolla. Mikäli alkuunkaan osaan lukea koiraani, se olisi halunnut leikkiä enemmän kuin yhdenkään koirakaverin kanssa koskaan.

Ensimmäisenä Pomon kanssa lattialle uskaltautui Sammakko. Pikkuneiti nimittäin ihastui herran viuhuvaan häntään, olisihan se oiva leikkikalu, joka huiski täysin tahdosta riippumattomiin suuntiin. Ainoa vika hännässä oli, että sen toisessa päässä oli koira. Kuolaava, innostunut ja koiralle haiseva koira.

Seuraavana Pomo kirjaimellisesti törmäsi vahingossa Sissiin, joka ei paljoa mokomasta karvamatosta hätkähtänyt. Sitä myöten, kun Pomo yritti nuuskia sen naamaa (huomioikaa tässä kohtaa, että Pomon nenän koko on lähestulkoon kolmasosa Sissin naamasta), Sissi perääntyi sitkeästi askeleen-kaksi, muttei kuitenkaan juossut karkuun. Ihmisyleisö tuijotti tapahtumia täysin kykenemättöminä kommentoimaan asiaa millään tavalla.

Soma, joka oli laukannut turvaan kylpyhuoneeseen, erehtyi kerran kurkkaamaan sohvan takaa, josko mörkö olisi sittenkin ollut vain painajaista. Se ehti jopa sohvan selkänojalle asti vain huomatakseen, että ei, siinä se yhä edelleen on. Soma oli syvästi loukkaantunut erityisesti siitä, ettei päässyt syliini, koska sillä on tapana levittää itsensä iltanokosille johonkin kohtaan päälleni, kun olen kissalassa käymässä. Se painui matalaksi sohvan selkänojaa vasten ja hiipi liioitellun hidastetusti sohvan reunalle, hyppäsi äänettömästi alas ja kipitti takaisin kylpyhuoneeseen. Koiraton kylppäri paras kylppäri.

Otuksen kanssa oltiinkin ihmeissään, sillä ensimmäisellä kerralla se ei suostunut Pomoa tapaamaan ollenkaan. Ilmeisesti poikien putkiaivot toimivat sekä ilon että jännien asioiden suhteen samalla lailla: putkenomaisesti. Vasta muutaman käynnin jälkeen Otus on, Sammakon jalanjäljissä, uskaltautunut jonnekin Pomon tuntumiin, ja ovatpa ne kerran olleet jo naamatustenkin ilman minkäänlaista kohtausta.

Tähän mennessä siis tapaamiset neljän katinrontin kanssa ovat sujuneet yli odotusten. Pomo on pehmeän luonteensa ansiosta vallan helppo tutustuttaa uusiin asioihin, kunhan se tapahtuu koiran ehdoilla ja rauhallisesti. Olemme saaneet tassusta nenälle vain kerran, ja silloinkin 2,5-vuotiaan Skyenterrierin piti tunkea valtava lakritsinenänsä pahvilaatikkoon, jossa Sammakko piti parhaillaan majaa. Vähemmästäkin ahdistaisi.

Täytyy kyllä totuuden nimissä sanoa, että ensimmäisiä leikkikertoja odotan innolla. Näen jo sieluni silmin, kuinka rakas hönöpääni yrittää kiivetä kissojen perässä kiipeilytelinettä pitkin siinä (toivon mukaan) onnistumatta. Edessämme ovat vallattomat ajat.