Eroja ja ahdistusta

Tiedän, tiedän. Lähes kaikki koiraihmiset ovat kohdanneet eroahdistusta tavalla tai toisella, kirjoittaneet siitä, koittaneet antaa neuvoja ongelmien ratkaisemiseksi, voittaneet sen tai epäonnistuneet voittamaan sen. Siltikin meitä koiraharrastajia tulee aina uusia, ja silloin tarvitaan niitä, joilla kokemusta ja osaamista eri koira-aiheista on.

En aio edes yrittää neuvoa, kuinka eroahdistus voitetaan, sillä minulla ei ole siihen yhtään ainutta pätevää vastausta. Aion kuitenkin ruotia aihetta, yllätys yllätys, meidän kantiltamme: Pomon, minun ja ehkä hieman Jetinkin. Saattaa hyvinkin olla, että joudun asian kanssa painiotteluun, sillä muuttuva elämäni on tuonut minut siihen pisteeseen, että edessä ennemmin tai myöhemmin (toivon mukaan ennemmin) on yksi mahdollinen eroahdistuksen laukaiseva tekijä: muutto uuteen asuntoon.

Kerrataanpa faktoja.
Nykytilanne: asumme tällä hetkellä rivitalokolmiossa kaupungin laidalla, omakoti- ja rivitaloalueella luonnon helmassa. Pieni takapiha, loistava naapurusto ja Pomon luonne antavat meille tilaa olla vapaana niin omalla kuin yleiselläkin pihamaalla, ja yllättävää kyllä, mutta pitkälti myös lenkeillä.
Tulevaisuuden suunnitelma: muutto lähemmäs töitä ja harrastuksia kimppakämppään hyvin lähelle keskustaa, asumismuotona parvekkeellinen kerrostalokolmio. Ihmisten ja Pomon lisäksi tilan tulevat jakamaan neljä aiemmin esittelemääni kissaeläintä. Ei pihaa, vilkas liikenne, mutta ulkoilumaastot sentään loistavat.

Mitkä asiat nykyisessä ja tulevassa asumisjärjestelyssä kohtaavat? No eivät oikeastaan mitkään. Lähes kaikki liikkuvat osat tässä kokonaisuudessa ovat muuttujia, paitsi minä ja koira.

Hauskaa on, että koiran kantilta tilanne muuttuu parempaan suuntaan. Sehän ei tule enää jäämään tavallaan ollenkaan yksin, sillä samojen seinien sisäpuolella palloilee neljä kissaeläintä. Se, miten Pomo mieltää nuo osaksi laumaansa saati minkäänlaiseksi apuvälineeksi eroahdistuksen pieksemiseen, on minulle täyttä hepreaa. Mutta ihmisen teoreettisesta näkökulmasta tilannehan on aivan fantastinen! Vai onko?

Pikkuhiljaa totuttaminen on yksi tapa esitellä koiralle uusia asioita. Olen ottanut tämän lähestymistavaksi uuden elämänjärjestyksen esittelemiseen. Pomo on nyt muutaman kerran jäänyt ilman minua asuntoon, jossa lymyää tuleva kämppikseni kissoineen. Alkuun jättöajat ovat olleet lyhyitä, ensimmäiseksi vartti, sen jälkeen puoli tuntia ja niin päin pois. Tänään olimme kuitenkin ensimmäistä kertaa tilanteessa, jossa elikon tuli olla seurassa ilman minua muutaman tunnin. Juttuhan ei ole se, etteikö Pomo olisi tietyissä määrin tottunut olemaan ilman minua, onhan se ollut hoidossakin (mm. vanhemmillani) muutamia kertoja. Juttu vaan mitä ilmeisimmin on se, että saako se huomiota levottomasta käyttäytymisestään vai ei. Minun poissaollessani Pomo oli kuuleman mukaan piippaillut ja tepastellut levottomasti ympäriinsä, muttei kuitenkaan huutanut. Levottomuuden tällaisessa tilanteessa ymmärrän, joten oleminen ilman minua meni verrattain hyvin. Kuitenkin tarkoituksena on, että koira voi tuntea olonsa levolliseksi ja rauhalliseksi niin minun läsnäollessani, kyseisessä tutussa seurassa ilman minua kuin uudessa kodissakin yksin ollessaan.

Tästä päästäänkin seuraavaan kysymykseen: Jos oletetaan, ettei koiralla ole koskaan ilmennyt minkäänlaista tuhoamisvimmaa tai tarpeiden tekoa sisälle, koska koiralla on "oikeasti eroahdistus", ja koska se "vedättää" tai "protestoi" yksinoloa äänenkäytöllä?

Kun Jeti tuli meille, jouduin pakon edessä opettelemaan miljoonia uusia asioita, olihan se virallisesti ensimmäinen ikioma koirani. Yksi niistä oli koiran pitäminen hiljaisena meidän poissaollessamme. Kiitos älypuhelimeni, nauhoitin jokaisen Jetin yksinolon äänet ja purin ne kotiin tullessani suoraan koneelle, jotta näin ja kuulin ääniraidasta, milloin pidettiin mitäkin ääniä. Muutaman nauhoitteen purkamisen jälkeen tulin siihen tulokseen, että Jetillä ei ollut eroahdistusta. Se kyllä ulvoi ja piippaili, mutta sen ääntely ei ollut jatkuvaa tai hysteeristä, ja parhaimmillaan kotiin tullessamme se venytteli itseään kuin juuri heränneenä. Eipä sillä stressiä ollut, sitä vaan ikäänkuin "kiukutti", kun lauma ei ollut koossa. Tähän väliin on pakko kertoa, että valitettavasti en kyennyt symppaamaan koiraparkaani nauhoja kuunnellessani, vaan nauroin hysteerisesti, kun kuvittelin Jetin istumassa takamuksellaan keskellä olohuonetta ulvomassa kuin villisusi. Siinä päänsisäisessä kuvassa oli jotain todella pahasti pielessä.

Kovin varmana tekemästäni diagnoosista ostin pojalle haukunestopannan. Tämä versio oli sitä mallia, joka tuuttaa sitruunanhajuista paineilmaa kuonon tietämille heti, kun koira päästää kovemman äänen. Luonnollisesti nauhoitin myös tämän kerran yksinolon äänet. Lopputulema oli se, ettei Jeti ensimmäisen suihkauksen jälkeen enää koskaan (ainakaan meidän tai naapureiden tietäen) pitänyt yksin ollessaan mitään tarpeetonta ääntä. Se vaati yhden ainoan suihkauksen. Kiitos rodun fiksuuden, se vaati yhden ainoan suihkauksen. Toki käytin muitakin keinoja, kuten tilan rajaamista, liikunnan lisäämistä ja aivoja väsyttävää tekemistä, mutta viimeinen selkeä merkki Jetille vaikenemisesta oli tuo pienenpieni suhaus. Mutta Jeti olikin alunperin meillä ainoa koira.

Jetin poistuttua perheestämme Pomo jäi yksin, ja edessäni olivat samat kysymykset täysin erilaisilla vastauksilla. Olin juuri alkanut totuttaa Pomoa pois häkissä nukkumisesta, ja se yksinjäämisen kanssa tuntui olevan poikaselle aivan liikaa. HUOM! Tässä välissä haluan ehdottomasti painottaa, etten ole koskaan häkittänyt Pomoa, vaan häkki on ollut sen turvapaikka mm. imureilta ja muilta kammottavilta möröiltä, joita pienen skyen elämään saattaa joskus ihmisen välinpitämättömyyden vuoksi eksyä, ja jonne se on kömpinyt aina täysin itsenäisesti omasta halustaan. Jätin häkin Pomolle yksinolojen ajaksi niin, että häkin ovi oli teljetty auki, jolloin se pääsisi sinne halutessaan, muttei olisi kuitenkaan lukittuna sinne. Tästä huolimatta herra koki yksinolemisen melko mahdottomana ajatuksena. Koska nauhoitteet olivat järkeistäneet vastaavaa tilannetta ennenkin, käytin niitä myös Pomon yksinolojen tutkimiseen.

Tekemäni diagnoosin mukaan Pomolla ei myöskään ollut eroahdistusta. Se ei läähätellyt, huutanut jatkuvalla syötöllä tai tuhonnut mitään. Niinpä sitruunapanta oikaisi sen käsityksen ääntelystä yksin oltaessa. Tämän jälkeen lopputulos oli sama: se ei ole meidän tai naapureidemme tietäen jutellut yksinään enää mitään.

Kolmas kysymys: koska olen muuttamassa vuokralle kerrostaloon, eikä kovaääniseen metelöintiin ole varaa, kuinka hoidan tilanteen niin, ettei eroahdistusta pääse edes syntymään, ja jos se ehtii kehittyä, miten toimin?

Eroahdistus on käsitykseni mukaan kokonaisuudessaan perin stressaava tila sekä koiralle, ihmiselle että ympäristölle. Olenkin suunnitellut ensimmäiseksi ostavani uuteen asumukseen makuuhuoneeseeni D.A.P-haihduttimen. Kyseinen vempele on pistorasiaan asennettava haihdutin, jossa liuoksena on samoja hormoneja, joita narttu erittää imettäessään pentujaan. Haihduttimen tarkoitus on siis luoda ympäristöstä tämän hormoniliuoksen avulla turvallinen koiralle. Toiset kokevat D.A.P-haihduttimen mitä parhaimpana keinona helpottaa stressaavan koiran oloa, toiset taas eivät ole saaneet siitä minkäänlaista hyötyä. Muttei se ota, jos ei annakaan. Pomolla en ole koskaan haihdutinta kokeillut, mutta herkkänä koirana toivon sen reagoivan positiivisesti tuohon kapistukseen. Suunnitelmani toisena osana on tiettyjen rutiinien säilyttäminen. Keittiöön ei yhä edelleenkään herralla ole asiaa, ja minua ei seurailla neuroottisena joka paikkaan, ellen siihen erikseen lupaa myönnä. Kolmanneksi mietin vakavasti häkin palauttamista niin, että telkeäisin sen oven jälleen auki, jolloin Pomo pääsisi halutessaan turvapaikkaansa yksinollessaan. Neljänneksi aion luottaa koiraani sen verran, että alkujännityksen haihduttua ja uuteen kotiin totuttuaan se toimii siellä yhtä mainiosti kuin nykyisessäkin kodossa.

Hirveä informaatio- ja ajatusoksennus näin lauantai-illaksi. Jospa siirtyisin kuitenkin Herra Koiran kanssa hyvän ruuan ja laatuelokuvan pariin.

Sunnuntaitekemistä

En tiedä, vihaanko mitään viikonpäivää niin kovasti kuin sunnuntaita. Ainoat sunnuntait, jotka ovat siedettävissä ovat kevät-, kesä- ja syyssunnuntait silloin, kun kevätaurinko lämmittää pidempään kuin normaalisti, kesäilta on valoisampi kuin viime viikolla ja syksyn sateeton ja värikäs iltapäivä mahdollistaa reippaan metsälenkin eläimen kanssa. Tänäänkin on sunnuntai, eikä se lukeudu siedettäviin syyssunnuntaihin, koska ulkona on harmaata, kosteaa ja surullista.

Vaikka pojalla on olemassa mitä mahtavin mittatilauskurapuku, ei sen kanssa lenkkeily ole sama asia kuin ilman. Olen jo muutaman pidemmän kostean kelin lenkin aikana huomannut, ettei tuo juurikaan rallittele puvun kanssa, vaikkei se kulkemista häiritsekään. Jos Pomolla on sadekelillä paljon virtaa, menemme siis ilman kurapukua, mutta yleisimmin jätämme liikunnan hieman pienemmälle ja keksimme sen sijaan muuta väsyttävää tekemistä, kuten aivojumppaa.

Pääasiassa Pomon lempipuuhaa on luiden kaluaminen. Tämän rodun edustajat onnistuvat yllättämään omistajansa purukalustonsa voimalla kerta toisensa jälkeen, joten pureksittavan koko vaatii hieman ylilyöntejä. Kun aikanaan poltin päreeni Jetin kanssa siihen, että kaupasta saatavien vuotaluiden kesto oli alusta loppuun kokonaisuudessaan noin 25 minuuttia, kävin hakemassa lemmikkikaupasta sille hirvenvuotaluun. Myönnän, se oli liioittelua, koska se oli noin 45 cm pitkä ja ainakin molempien ranteideni vahvuinen. Jeti inhosi kapistusta ensimmäisen 15 minuutin pureskelun jälkeen. Ei luu antautunut, vaikka se kaikkensa teki. Mokoma lensi kaaressa roskikseen myöhemmin.

Pomolla hyvinkin pehmeänä luonteena on myös tapana pahastua luilleen, mikäli ne ovat liian sitkeitä. Se pitää kovasti naudan rustoista, joissa on paljon pehmeää syötävää, mutta vain keskiverrosti kovaa pureksittavaa. Ostan sille myös naudan putkiluita, jotka toimivat kongina luuytimen ansiosta. On täysin päiväriippuvaista, viihtyykö tuo niiden parissa vai ei, niissä kun on kovin vähän lihaa suoraan syötäväksi.

Suuri osa sisätekemisestämme on keskittynyt viime aikoina siis luiden ympärille. Koska koira tarvitsee kuitenkin muutakin aktiviteettia, olen alkanut opetella Pomon kanssa jotain pieniä temppuja. Ei sitä voi oikein kotitokoiluksikaan sanoa, kunhan nyt vähän jotain hassutellaan. Suuri haaveeni olisi saada tuo istumaan takamuksellaan yläruumis ilmassa, mutten osaa sitä (vielä) opettaa. Nyt temppukouluumme on kuulunut hyppy minua vasten, seisominen kahdella jalalla, istuminen, maahanmeno ja selän kautta kierähtäminen niin oikealta kuin vasemmalta.

Olen ollut kovin yllättynyt siitä, kuinka helposti Pomo motivoituu nameista. Yllättävää on myös se, kuinka innoissaan herra lähtee temppuja tekemään. Jos sillä sattuu olemaan yhtään kierroksia, ja pyydän sitä tekemään jotain malttia vaativaa, kuten paikallaan seisominen, se tyhjentää koko temppusäkkinsä kerralla aina istumisen kautta maihin menoon, siitä pari kertaa ympäri selän kautta palautuen takaisin istumaan ja pariin kokeilevaan hyppyyn asti. Tämän takia en puhu edes kotitokoilusta, vaan nimenomaan temppukoulusta, koska emme kumpikaan ota tätä haudan- tai edes puolivakavasti. Toki palkkahan tippuu vasta pyydetystä suorituksesta, mutta meille ei kukaan ole kertonut, ettei matka sinne saisi olla hauska. Olen pyrkinyt lopettamaan temppuilut aina, kun Pomolla on vielä mielenkiinto tekemiseen korkealla, jotta se osaisi jäädä kaipaamaan temppujen tekoa. Lieneekö sillä osansa herran innostukseen.

Yhtä kaikki: tällaisina kurjan kelin päivinä onneksi tekemistä piisaa. Tällä hetkellä siitä pitää huolen kolme kappaletta kissoja, joiden touhuja Pomon on pakko seurata silmä kovana. Olenhan mä ensisijaisesti koiraihminen, mutta täytyy tässä yhteydessä kiittää noita kissoja koiranhoitoon osallistumisesta, tietoisesti tai tietämättään.

Syyskuun sade

Tässä aiheessa ei ole mitään ihmeellistä: syksyisin sataa. Ainakin toistaiseksi, ellei ilmastonmuutos päätä muuttaa Suomea Tahitiksi. Syy tämän kertaiseen kirjoitukseeni on yksinkertainen: pakko. Oli niin mahtava ja tehokas puolen tunnin lenkki pojan kanssa, että nyt on vaan yksinkertaisesti pakko.

Koska taivas näytti jo lähtiessämme tummanpuhuvalta, suunnittelin lenkin etukäteen lyhyeksi. Alkuun mahtuisi pätkä niittyä, hieman metsikköä, sitten kävelypolkua ja lopuksi asfalttireittiä kotiin. Nykyisen asumukseni kiitollinen sijainti mahdollistaa onneksi myös luonnossa kävelyn. Lähdimme pihasta kävelytien kautta viereiselle niitylle, jossa päästin Pomon hihnasta. Mitä ilmeisimmin kyseisellä niityllä oli kulkenut ainakin 60 kiimaisen nartun lauma, sillä koirani lähti kaikista henkseleistään irti välittömästi, kun lukko naksahti irti pannasta. Se tohosti menemään ympäriinsä korvat pystyssä kuin susikoiralla konsanaan.

Niityn reunasta pääsimme hyvin kätevästi pienelle metsäpätkälle, jossa varsinkaan puoli viiden aikaan iltapäivällä ei tule vastaan ketään. Niinpä kepit lentelivät suuntaan jos toiseenkin Pomon niitä noutaessa kieli vyön alla. Arvioisin, että noin 50 % kepukoista hukkui ja loput se joko tiputti palautusmatkalla tai yritti pupeltaa kuonoonsa. Hauskaa oli silti.

Kun pääsimme kävelypolulle, koirani näytti elävältä variksenpelättimeltä, sillä lailla huonolla tavalla. Jokainen skyenomistaja tietää, mitä kaikkea tuo pitkäkarvainen mato kykeneekään kuljettamaan turkissaan mukanaan. Pomohan ei moista risukompostia karvoissaan edes huomannut, vaan se sijoitti itsensä jolkottamaan viereeni. Kiristin hieman tahtia, sillä puissa jäljellä olevissa lehdissä alkoi kuulua pahaa enteilevää ropinaa. Loppumatkan asfalttipätkälle päästessämme alkoi vesisade yltyä, ei nyt miksikään myrskyksi, mutta kuitenkin niin, että pisarat alkoivat tuntua hupparin läpi käsivarsissa. Herra jolkotti yhä edelleen kuuliaisesti vierelläni, kunnes pääsimme kotiovelle.

Istahdin alas ja sytytin tupakan, Pomo saisi odotella hetken ennen sisäänpääsyä. Ajattelin päästää sen kuitenkin sisälle ilman pyyhekuivausta, sillä en ole juuri siivonnut eikä tuo nyt niin kurainen kuitenkaan ollut. Vasta ulko-oven avatessani tajusin, etten tarvinnut koko lenkillä hihnaa kuin vain ensimmäiset 50 metriä läheiselle niitylle asti. Tulin tuhottoman onnelliseksi tajutessani, kuinka kuuliaisesti Pomo kulki vierelläni, ja kuinka helppoa kaupunkilenkkeilykin voi tuon kanssa olla. Tehokas puoli tuntia, koira vapaana ja pieni sade: ei alkuunkaan hullumpi aloitus iltapäivälle.

Vallaton lauma - kun Pomo tapasi neljä kissaa kerralla

Koska touhukas habitukseni (lähestulkoon jo trademarkattu termi) ei anna minulle hetkenkään rauhaa, elämäntilanteeni vaihtuvat nopeammin kuin mitä ehdin niihin itse reagoida. Minun ja Pomon tulevaisuutta silmällä pitäen aloitimme kesällä kissoihin totuttelun. Koska olemme molemmat yliampuvia persoonia, suuntaan jos toiseen, päätimme aloittaa rytinällä ja tutustua neljään kissaan kerralla. Kissathan tietääksemme eivät koskaan olleet koiraa kovin läheltä nähneetkään, joten kaikkien osapuolten tuntemukset ensimmäisestä tapaamisekerrasta olivat kovin ristiriitaiset.

Lienee tässä välissä paikallaan syytä esitellä eläinmiittingin osapuolet. Kissalauman toista sisarusta, Sissiä en ole saanut ikuistettua, joten joudun tyytymään sanalliseen kuvailuun.

Soma on 14-vuotias oman arvonsa tunteva rouva, joka ikänsäkin vuoksi on hieman vaivainen. Hänellä on jatkuvana lääkitys munuaisten vajaatoimintaan. Soman mielestä ei ole mitään niin kammottavaa kuin 2,5-vuotias Skyenterrieri Pomo, joka haisee, kuolaa, hönöttää ja tunkee naamalle. Soma kertoo asiasta Pomolle kohteliaasti, mutta voimakkaasti suhisten.

Otus on lauman ainoa kolli (reppana-parka). Otus on kaikkien kaveri, putkiaivoinen, kuten kaikkien poikien kuuluukin olla, hyvin leppoisa mies. Leppoisuus katoaa vain silloin, kun 2,5-vuotias Skyenterrieri Pomo tulee kylään, koska koirat ovat täysin mahdottomia ymmärtää. Silloin on siis parasta poistua paikalta ripeästi.

Sammakko on nuorin, ja samalla koko lauman teiniprinsessa. Sillä on terävä, mutta samaan aikaan kovin vekkuli luonne: yhdessä hetkessä tassu viuhuu ja sähinä kaikuu seinissä, seuraavassa sekunnissa se pallottelee rapisevaa hiirilelua ympäri valtakuntaansa. Hieman yli 1-vuotiaana hän siis tietää olevansa suloisin koko maassa.













Otuksen sisko, Sissi on herttainen, tummanharmaa tyttö, joka pelkää miltei kaikkea (ainakin mua). Kaiken järjen vastaisesti sen mielestä 2,5-vuotias Skyenterrieri Pomo on edes jollain tavalla siedettävissä oleva elikko, ja yksi niitä harvoja asioita, joiden takia ei tarvitse tehdä nopeita väistöliikkeitä.

2,5-vuotias Skyenterrieri Pomo, kaikkien älykköjen ylin Isä, joka kyläilyreissuilla ei tiedä mitään parempaa kuin oman naamansa tunkeminen kissojen naamaan. Pomolle ei aukea ollenkaan, miksi kissat karttavat sitä, mutta ovat kovin kiinnostuneita sen hännästä aina, kun tämä niille selkänsä kääntää.














Koska kyseessä oli kissojen reviiri ja Pomo oli paikalla ensimmäistä kertaa, pidin sen ensimmäiset hetket hihnan päässä. Aikaisemmat tapaamisemme kissojen kanssa olivat olleet Pomon mielestä kovin pelottavia, joten näin saisin pidettyä sen hollilla, jos se olisi sattunut päättämään, että kissoista pitää ystävysten sijaan tehdä pataruokaa. Kaikeksi ihmetyksekseni tuo koira oli kuitenkin kovin kohtelias kissoja kohtaan, jopa kiinnostunut! Niin kiinnostunut, että Somaa ei ensimmäisellä tapaamisella ensimmäisen 30 sekunnin kuluttua näkynyt enää missään, Otus säntäsi suoraa päätä muistaakseni sängyn alle, ja Sissi ja Sammakko kapusivat kiireen vilkkaa ylös raapimapuuhun.

Hyvin rodullensa uskolliseen tyyliin Pomo alkoi pulista kuin ei koskaan olisi puhunut kellekään mitään. Se juoksenteli edestakaisin vierailupaikkaamme, ja teki kaikkensa löytääkseen edes yhden kissan, joka olisi hänen kanssaan lattiantasolla. Mikäli alkuunkaan osaan lukea koiraani, se olisi halunnut leikkiä enemmän kuin yhdenkään koirakaverin kanssa koskaan.

Ensimmäisenä Pomon kanssa lattialle uskaltautui Sammakko. Pikkuneiti nimittäin ihastui herran viuhuvaan häntään, olisihan se oiva leikkikalu, joka huiski täysin tahdosta riippumattomiin suuntiin. Ainoa vika hännässä oli, että sen toisessa päässä oli koira. Kuolaava, innostunut ja koiralle haiseva koira.

Seuraavana Pomo kirjaimellisesti törmäsi vahingossa Sissiin, joka ei paljoa mokomasta karvamatosta hätkähtänyt. Sitä myöten, kun Pomo yritti nuuskia sen naamaa (huomioikaa tässä kohtaa, että Pomon nenän koko on lähestulkoon kolmasosa Sissin naamasta), Sissi perääntyi sitkeästi askeleen-kaksi, muttei kuitenkaan juossut karkuun. Ihmisyleisö tuijotti tapahtumia täysin kykenemättöminä kommentoimaan asiaa millään tavalla.

Soma, joka oli laukannut turvaan kylpyhuoneeseen, erehtyi kerran kurkkaamaan sohvan takaa, josko mörkö olisi sittenkin ollut vain painajaista. Se ehti jopa sohvan selkänojalle asti vain huomatakseen, että ei, siinä se yhä edelleen on. Soma oli syvästi loukkaantunut erityisesti siitä, ettei päässyt syliini, koska sillä on tapana levittää itsensä iltanokosille johonkin kohtaan päälleni, kun olen kissalassa käymässä. Se painui matalaksi sohvan selkänojaa vasten ja hiipi liioitellun hidastetusti sohvan reunalle, hyppäsi äänettömästi alas ja kipitti takaisin kylpyhuoneeseen. Koiraton kylppäri paras kylppäri.

Otuksen kanssa oltiinkin ihmeissään, sillä ensimmäisellä kerralla se ei suostunut Pomoa tapaamaan ollenkaan. Ilmeisesti poikien putkiaivot toimivat sekä ilon että jännien asioiden suhteen samalla lailla: putkenomaisesti. Vasta muutaman käynnin jälkeen Otus on, Sammakon jalanjäljissä, uskaltautunut jonnekin Pomon tuntumiin, ja ovatpa ne kerran olleet jo naamatustenkin ilman minkäänlaista kohtausta.

Tähän mennessä siis tapaamiset neljän katinrontin kanssa ovat sujuneet yli odotusten. Pomo on pehmeän luonteensa ansiosta vallan helppo tutustuttaa uusiin asioihin, kunhan se tapahtuu koiran ehdoilla ja rauhallisesti. Olemme saaneet tassusta nenälle vain kerran, ja silloinkin 2,5-vuotiaan Skyenterrierin piti tunkea valtava lakritsinenänsä pahvilaatikkoon, jossa Sammakko piti parhaillaan majaa. Vähemmästäkin ahdistaisi.

Täytyy kyllä totuuden nimissä sanoa, että ensimmäisiä leikkikertoja odotan innolla. Näen jo sieluni silmin, kuinka rakas hönöpääni yrittää kiivetä kissojen perässä kiipeilytelinettä pitkin siinä (toivon mukaan) onnistumatta. Edessämme ovat vallattomat ajat.

Kasvattamisesta.. Herättäähän se ajatuksia

Totta hiivatissa ajatus kasvattamisesta pyörii päässä, enemmän tai vähemmän aktiivisesti. Erityisesti nyt, kun on löytänyt sen "oman rotunsa". Totta hiivatissa sitä miettii, "millainen mun eka pentue olis" tai "sit mä ainakin edellyttäisin, et mun pentujen ostajien pitäis täyttää ainaki viiskyt erilaista kriteeriä, mitkä mä oon täysin mielivaltaisesti asettanu". Niinä hetkinä, kun mietin kokonaisuutta yksityiskohtien sijaan, alan miltei voida pahoin. Syy kuvotukseen on kasvattajan vastuu.

Näin minä asian näen:

Vaikka puhun vastuusta yksikössä, kyseessä on monisäikeinen ja -mutkainen vyyhti yksityiskohtia. Todennäköisesti olen maalannut miljoonia piruja pääni sisäisiin seiniin, koska samaan aikaan, kun ajatus kasvattamisesta kiehtoo, se pelottaa niin, että meinaa paniikkipissa lirahtaa punttiin.

Olen päässyt omissa kuvitelmissani siihen pisteeseen, että minulla olisi kasvatustyöni kantanarttu, ehkäpä jo tiineenä. Jo pelkästään tähän asti päästäkseni olen tehnyt töitä valitakseni pentueen, josta haluaisin kantanarttuni varata, olen tutustunut tulevan pentueen sukutauluun ja niissä olevien koirien ominaisuuksiin, luonteisiin ja terveyteen (tämä on luonnollisesti se helpoin osuus siinä mielessä, että puhun puhelimessa sujuvasti useita tunteja niin, ettei edes puhelun toinen osapuoli huomaa hukanneensa kokonaista vapaata iltapäivää luurin varressa ennenkuin puhelu loppuu), olen henkisesti varautunut siihen, että nyt talouteen tulee pentu, ja kaikista tärkeimpänä: narttupentu. Eipä mulla ole toista tyttöä huushollissa ollutkaan. Jo yksistään tämä kaikki saa kulttuurishokkisuoneni pullistelemaan liitoksistaan.

Tässä vaiheessa en ole päässyt vielä lähellekään tositoimia. Kun typsykkä siitä kasvaisi, aloittaisin sen kanssa näyttelyharrastuksen. Olettaen, että se saa kelpo arvosteluja näyttelyistä, ja minä olen tyytyväinen siihen, sen kehitykseen ja ominaisuuksiin (oletan siis hieman positiiviseen yläkanttiin, koska mikäänhän ei ole niin varmaa kuin epävarma), voin sen aikuistuttua alkaa miettiä sille sopivaa poikaystävää. Tässä kohtaa toistan sukutaulu- ja tutustumistutkimukset sekä useiden tuntien puhelinmaratonit. Vaakakupissa painaa tonneja narttuni puutteet, potentiaalisen uroksen narttuni puutteita täydentävät ominaisuudet, uroksen luonne ja terveys, ehkäpä haluaisin tutustua myös uroksen näyttelytilanteeseen. Kuten huomaatte, olen jälleen olettanut positiivisesti yläkanttiin, että uroksen omistaja / kasvattaja on suostuvainen osaksi suuria jalostussuunnitelmiani.

Kun teoriatunnit on käyty, on aika siirtyä tositoimiin. Astutaanko luomuna, meneekö keinosiemennykseen? Ai hemmetti, enhän ole päässyt jalostuskuvitelmissani vielä edes tähän asti! Pah, todellisuus on, että olen skipannut tämän osan kokonaan, ja siirtynyt pupsien syntymän jälkeiseen aikaan. Pienenä negatiivisena puolena mainittakoon, että jos penikoita haluaa paijata ja nuuskutella, a) narttu pitäisi saada tiineeksi, b) tiineyden pitäisi sujua hyvin, c) synnytyksen pitäisi sujua hyvin ja d) kasvattajan pitäisi olla koko ajan kärryillä siitä, missä kohtaa mennään, mitä ruokaan pitäisi lisätä tai vähentää, millainen liikunta nartulle siinä kohtaa on passeli, vai onko mikään, ja ja ja ja. Jo tässä kohtaa kasvattajalla on aivan hirvittävä vastuu, pitkälti kaikesta, paitsi niistä asioista, joihin kasvattaja ei kykene vaikuttamaan.

Oletetaan, että pentuset on saatu maailmaan, ne ovat kunnossa ja kehittyvät normaalisti, samoin, että mamma hoitaa lapsensa niinkuin kuuluu (think positive!). Tässä kohtaa pentujen kehityksen vastuu astuu parrasvaloihin: ravinnon ja liikunnan määrä ja laatu, sosiaalistaminen muihin koiriin ja ihmisiin ja niin päin pois.

Sitten tulee luovutusikä. Jos pennuista ei ole etukäteen tullut kyselyjä, puhelin (toivon mukaan) pirisee enenevissä määrin. Millä kriteereillä pennunostajat valitaan? Mistä luetaan ihmisen luotettavuus, sitoutuneisuus, vastuullisuus ja paneutuminen koiraan koko sen elämän ajaksi? Vielä parempaa: ne ylelliset sijoituskoditkin olisi hyvä löytää, mikäli mielin jatkaa kasvatustyötäni omilla otuksillani ilman, että asuntoni jokaisessa huoneessa asuu kolmesta viiteen koiraa. Kun ostajat / sijoituskodit on valittu, heidän kanssaan, ainakin toivon mukaan, pidetään aktiivisesti yhteyttä. Vaikka pentujen fyysinen hoitaminen loppuu tähän, minulla on yhä edelleen vastuu kasvateistani. Henkinen vastuu. Millaisiin koteihin ne menevät? Millainen niiden loppuelämä on? Käytetäänkö niitä jalostukseen?

Kaikki vastuu alkaa jo pelkästä päätöksestä lähteä kasvattajakurssille. Sillä siunaaman sekunnilla, kun olen saanut rekisteröityä itselleni kasvattajanimen, ja nartulleni syntyvät ensimmäiset pennut, olen vaikuttanut jollain tapaa rodun kantaan. Vaikka omiani ei koskaan käytettäisi jalostukseen, ja ensimmäinen pentueeni jäisi viimeisekseni, olen silti ollut osa rodun kasvua määrällisesti, vaikka sitten vain yhden tai kahden pennun verran. Vastuu alkaa jo siitä.

Ehkäpä tällä kaikella vuodattamisella haluan nostaa hattua hyvin korkealle jokaiselle vastuulliselle kasvattajalle. Väitän, että aivan liian harva ihminen pysähtyy miettimään, minkälainen vastuu kasvattajalla rotunsa suhteen on. Kuinka paljon vastuu kasvaa, mitä enemmän aikaa kuluu, pentuja syntyy, uusia ihmisiä tutustuu rotuun. Jokainen kasvattaja, jonka koirien jälkeläisiä maailmaan syntyy, vaikuttaa rotuun ja rodun kantaa, aina jollain tapaa.

Nyt on takki tyhjä, mutta sainpa purettua demonini virtuaalipaperille. Pieni toivonkipinä minussa silti vielä elää: ehkä sitten joskus, kun olen fiksu ja filmaattinen, Ninden kenneliin syntyisi ihka ensimmäinen pentue..

Tapahtumarikas muutama kuukausi

Hyvää lauantaita! Ulkona on koleaa ja kosteaa. Ehkäpä hiukan myöhemmin uskaltaudumme lenkkeilemään.

Tämän talouden elämä on heittänyt ympäri 360 astetta, niin henkilökohtaisella kuin harrastuspuolellakin. Tulin valituksi Skyekerhon jalostustoimikuntaan jäseneksi, enkä ole lakannut hyppimästä (sisäisesti) onnesta vieläkään. Tämä on mun paikkani oikeasti alkaa oppia asioista, joista oon ollut kiinnostunut jo pitkään. Olen samaan aikaan tuhannen innoissani ja melko peloissani.

On niin hemmetisti asioita, mistä mä en ole tiennyt yhtään mitään! Alku aina hankalaa, mutta mulla on ihan tuhottomasti opiskeltavaa niin meidän nykyisestä kuin menneestä ja tulevastakin terveystilanteesta. Oon saanut viimeisen kolmen viikon aikana päälleni niin paljon eläinlääketieteellisiä termejä, että muutun kohta eläinlääketieteen Pharma Fennicaksi tai Wikipediaksi (mikä edesauttaisi mun tilannetta TODELLA paljon). Mutta hei, kun kiinnostuu jostain, sitä kaivaa tiedon vaikka maan alta. Teidän olisi pitänyt nähdä mut eräskin sunnuntai makaamassa kotosalla läppäri naaman edessä, kun käänsin yhtä terveysaiheista artikkelia englannista suomeksi. Mulla oli nimittäin selaimessa arviolta kahdeksan eri välilehteä auki, jokaisella jokin online-sanakirja ja yhdellä Googlen perussivu yleistä tiedonhakua varten. Tästä kuvasta puuttuivat ainoastaan Harry Potter -tyyppiset kakkulat nokalta.

Jos yritän hetkeksi vakavoitua, olen tuhannen onnellinen jalostustoimikuntaan kuulumisesta. Jetin myötä kävin läpi niin paljon terveysongelmia ja etsin niihin ratkaisuja, että koiriin ja erityisesti skyeihin liittyvät terveysasiat ns. sisäänrakentuivat muhun. Vatsaongelmien vuoksi aloin tutustua erilaisiin ruokintatapoihin, ja sain sitä kautta innostuksen koirien ravitsemuksen tutkimiseen. Olo on kuin pienellä oppipojalla; kaikki pelottaa ja jännittää, mutta hyvällä tavalla.

Pomon kuulumiset? Se alkaa jopa hiukan miehistyä. Oon seurannut tuon kehitystä puolihuvittuneena, koska nykyään se nostelee jo koipeaan isojen poikien malliin, mutta samaan aikaan se on hönttiytynyt. Mennä viipottaa rakkaimman lelunsa, solmuköyden kanssa kuin puolivuotias penikka tukka silmillä ja niin aidon innostuneena asiastaan, ettei siitä voi tulla kuin hyvälle mielelle.

Meillä alkaa kevään myötä viimeisen sertin metsästys. Olen ihan innoissani kehiin pääsemisestä, Pomolta en ole vielä asiasta kysynyt. Hyvä on, en oo edes kertonut sille näyttelykauden alkavan. Olenko kurja?

Jospa joisin vielä yhden kupin kahvia. Pomolle ei tarjoilla.