Rauhako maassa?

Jänniä tällaiset päivät, kun pojat eivät viipottele. Meillä on ollut pari päivää hieman hiljaista, Jeti on nukkunut hulluntavalla ja Pomo on siitä turhautuneena nyhjöttänyt missä nurkassa milloinkin kumisen pallonsa kanssa.

Jetillä on ollut vatsan kanssa kränää pari päivää. Olen satavarma (huom. tämä perustuu ainoastaan omaan päättelyyni), että se johtuu Jetin muutama aika takaperin syömästä antibioottikuurista. Ne kun tunnetusti laittavat koko pakin sekaisin ihmisilläkin. Poika-parka on parina aamuna omaehtoisen paastoamisen päälle pulauttanut tyhjän vatsan puklun, mutta iltaa kohden ruokahalu onneksi palaa. Päivät se nukkuu karvalankamatolla röhnöttäen, vetäväthän vatsavaivat hiljaiseksi. Iltaa kohden sillä palaa myös riekkumishalut, mikä sopii taas Pomolle paremmin kuin hyvin, onhan kumipallo aika nihkeä kaveri pidemmän päälle, vaikka alkuun se tekeekin hampaille ja ikenille hyvää.

Jetin vatsaoireilun vuoksi olemme pysytelleet ilman lenkkeilyä. Systeemi toimii hyvin, sillä Pomon pentuontuminen on osoittanut asettuvan hyvin levolla. Näin ollen saadaan kaksi vaivaa aisoihin yhdellä kertaa.

Koska iltasella molemmat pojat ovat reilusti virkeämpiä ja lenkkiä ei olla tehty, niillä on suhteellisen vauhdikkaita sisäleikkejä. Kun itse yrität katsoa mielenkiintoista videonpätkää ravintoasioista ja kaksikko pomppii, riekkaa ja pölisee vieressä, melutaso nousee reilusti yli sallitun. Ottaahan se möly päähän, varsinkin, kun yrität seurata leveää ameriikan englantia ilman tekstitystä, mutta en ole tohtinut niitä kovin kieltääkään. Jos päivän aikana ei minun toimestani synny liikunnallisia aktiviteetteja, on energia pakko jollain tavalla purkaa.

Olen käynyt itseni kanssa sotaa lenkittämättömyydestä. Tällaisissa tilanteissa lepo on hyväksi, lähestulkoon välttämätöntä, mutta energian purku jää yksipuoliseksi pelkällä mattopainilla. Toisaalta lenkkitauot eivät jää koskaan kovin pitkiksi ja aina on olemassa koirapuisto. Siellä vierailemme niin myöhään illalla, ettei muita kavereita juuri ole, jolloin niiden säntäily määrittyy jaksamisen mukaan.

Aion tehdä kliinisen testin Jetin aamupaastoilusta ja -puklaamisesta. Jos alkuperäinen suunnitelmani pitää, pääsen nukkumaan yhdentoista tuntumissa. Tällöin laitan herätyskellon soimaan noin klo 4.00 ja annan sille pienen määrän hyvin sulavaa sapuskaa (broitsua tällä kertaa). Epäilen nimittäin, että nyt, kun se on saanut erityisen hyvin sulavaa ruokaa, sen vatsa on aamulla tyystin tyhjä ja se on hieman huonovointinen siksi, josta oravanpyörä pyörähtää syömättömyyteen ja sitä kautta pikkupuklaamiseen. Jos tekemäni testin tiimoilta huomenna aamulla a) maistuu ruoka ja b) ei yökätä, olen osunut päätelmäni kanssa nappiin. Jäämme jännittämään tuloksia.

Pomo on osoittanut myös hieman paaston merkkejä. Tämä on tuttu huttu, sillä Jeti teki Pomon iässä ihan samaa. On täysin kuun asennosta kiinni, meneekö koko annettu ruokasatsi masuun asti vai ei. Tai sitten se myötäelää Jetin tuntemuksia, yhdessä käydään läpi tämäkin.

Päätämme tämän päivän legendaariseen mölinään.

Vaahtokylpemistä.

Aivan, unohdin, se kylpy.

Kahden Skyen pesu on oma urakkansa. Missään tapauksessa se ei ole toivoton urakka, sillä Pomo on vielä muksu ja suhteellisen lyhytkarvainen. Myös pestävää pinta-alaa on vähemmän. Näin ollen päätin fiksuna likkana aloittaa helpoimmasta tehtävästä.

Poikien kylpykäyttäytyminen on kahden yhteisen pesukerran kokemuksella melko yhteneväistä. Pikkumies tulee kovin kuuliaisesti, melkeinpä jopa iloisesti kylppäriin. Sillä ei ole ollut koskaan mitään vettä ja kastumista vastaan, eikä se toisaalta ole vielä tottunut meidän perheen pesurutiineihin.

Kuten mainitsin, pesu itsessään on nopea toimitus Pomon osalta. Sen kun kastelet koiran, levität shampoon, vaahdottelet aikasi ja huuhtelet pois. Hoitoainetta en ole vielä käyttänyt, karvan pituus ei sitä vaadi ja näyttelyihin on vielä hetki aikaa. Pojalla painuu korvat niskaan ja silti kieli käy tasaista tahtia, varsinkin takajalkoja pestessä. Ne tuntuvat olevan helposti kutiavaa mallia.

Kuivaaminen sujuu myös sutjakasti. Poika kipittää pyyhkeen päälle ja pistää siihen pitkälleen, mikä on paras mahdollinen kuivausasento minulle. Näin vatsan puolelle valuva vesi imeytyy suoraan pyyhkeeseen ja vekara pysyy aloillaan kuivauksen ajan. Koko tämän toimituksen läpi pikkumiehen silmät ovat niiden kuuluisien teevatien kaliiperia. Jos olet nähnyt elokuvan Shrek 2, olet myös nähnyt Saapasjalkakissan silmät sen ottaessa viattoman katinpennun ilmeen. Siirrä se vajaa kahdeksankuiselle Skyelle.

Osa yksi suoritettu. Sehän meni kivuttomasti, hitto vie, tässähän ihan innostuu. Eikun nuorisoon numero kaksi. Hah.

Jeti ei missään tapauksessa kilju riemusta tajutessaan, mitä tuleman pitää, päinvastoin. Se katselee minua hyvin epäuskoisena: "Äiti, en TODELLAKAAN ole tulossa kylppäriin". Lyhykäisen palaverin päätteeksi se laahustaa maansa myyneenä suihkuverhon viereen, ja kun siirrän sen lattiakaivon läheisyyteen, ilmeestä näkee sen tietävän, että peli on pelattu. Vettä päälle.

Tämä vaihe alkaa ottaa jo aikaa. Jetillä on runsas turkki, karkeampi peitinkarva on kehittynyt hyvää vauhtia ja villava pohja on aivan omaa luokkaansa. Eihän sitä saa edes märäksi! Kun olen saanut koiran jotenkuten kasteltua, on shampoon vuoro. Ja mitä tekee shampoopullo: päättää alkaa osoittaa loppumisen merkkejä. Huonoin mahdollinen aika, Jetin kokovilla-asu kun vaatii ainetta jonkin verran. No, peräsin edellä puuhun ja levittämään. Vaahdottelu sujuu suhteellisen mukavissa merkeissä, kunnes Jeti parin minuutin kuluttua kyllästyy ja alkaa ottaa hyvin, hyvin hitaita askelia kohti kylppärin ovea. Ei äiti näe, jos liikun puolikkaan askeleen viidessä minuutissa. Näin ollen jätkää saa olla harva se hetki tuuppimassa takaisin päin suihkun puolelle, jottei ihan koko pesuhuonetta tarvitsisi saippuoida.

Shampoopullo oli minulle armollinen ja jaksoi pitää sisältönsä koiran loppuun asti. Kerrankin näin. Kun olen selkä kumarassa saanut shampoon vaahdoteltua ja huuhdeltua, on hoitoaineen vuoro. Olen tehnyt sen virheen tasan kerran aikaisemmin Jetin ollessa pitkäturkkinen, etten käyttänyt hoitoainetta ja toiste en sitä tee. Harjaushetki oli nimittäin tasaista tuskaa sekä harjaajalle että harjattavalle. Hoitoaine levittyy mainiosti ja siitä jää aivan upea tuoksu. Lisäksi koiran turkki silottuu niin, että pystyn "harjaamaan" sitä viisipiikkisellä niin, ettei käsiini jää yhtään irtokarvaa. Nobel sille, joka keksi koiran hoitoaineen.

Jeti alkaa olla sen oloinen, että nyt tympii. Se päättää siis vedota tunteisiini ja painaa päänsä polvitaipeeseeni. Joko se todella yrittää vedota tunteisiini tai sitten se nauttii yhteisestä, kaksinkeskeisestä hetkestämme. Haluan uskoa viimeiseen.

Huuhtelun päätteeksi räpistellään niin maan vimmatusti. Olemme opettaneet Jetille täysin päättömän käskyn "röpiröpiröpi". Tällä tarkoitetaan nimenomaisesti tuota turkin ravistelua. Se pentele oppi käskyn. Suoritettuaan kolme kertaa "röpiröpiröpin", on pyyhekuivauksen aika. On sanomattakin selvää, että kun turkkia on Pomo potenssiin viisi, kaikki kylpyhuoneessa olevat pyyhkeet ovat läpimärkiä, eivätkä piisaakaan. Jeti tulee koko ajan onnellisemmaksi, sillä olemme hyvin lähellä noin kerran kuussa tapahtuvan kammotushetken päätöstä.

Ulos kylppäristä vapaa-käskystä ja terrierihepuli saa vallan. Molemmat mennä viipottavat kuin kahjot, törmäilevät tarkoituksenmukaisesti toisiinsa ja jatkavat rallia. Epäsäännöllisin väliajoin pysähdytään "röpiröpiröpille" ja, Teletappien sanoin, uudestaan uudestaan. Pikku-Pomo on oppinut tämän järjettömän käskyn merkityksen esimerkillisen hyvin, joten sekin toimii pesun päälle kuin ajatus.

Rallin oheistuotteina syntyy paljon roiskeita lattialle, huonekaluihin ja seiniin. Suurimpia on parempi pyyhkiä pois heti, mutta kaikkea ei jaksa, kello käy puolta yötä. Pesut hoidetaan meillä yötä vasten iltapissan jälkeen, saavat rauhassa kuivaa yön lämpimässä ilman, että tarvitsee vielä koleaan syyskeliin lähteä pikku-ulkoilulle.

Nuoriso ei ole koskaan ylettömän innostunut pesutouhuista. Jeti on vastahakoinen uimisenkin suhteen, joten miksi ihmeessä kastuminen kotona olisi sen kivempaa. Pomo sen sijaan ui kuin kuutti konsanaan, aikuiseksi hylkeeksi sitä ei ihan vielä voi lukea. Viimeisimmällä uintireissulla viime kesänä se päätyi uimaan minua ympäri eikä meinannut lopettaa sitä hyrränä toimimista ollenkaan. Vekkuli kaveri. Jeti sen sijaan pulisi rannalla, kasteli tassunsa, pakitti ja pulisi lisää.

Kun terrierihepuli saatetaan päätökseen silkan uupumisen johdosta, painumme yöunille. Molemmat mukulat kastelevat joka paikan, missä kulkevat ja varsinkin nukkupaikkansa alta.

Peseminen pesuhetkellä ottaa uskoakseni kaikkia meitä enemmän tai vähemmän aivoon. Mutta sen päätyttyä olemme kaikki riemuisan tyytyväisiä. Pojat siksi, että hepuli nyt vain on kiva saada ja seinät kastella ja minä siksi, että vaikka saan niiden perässä seiniä siivotakin, nukkuhetkellä minulla makaa kotona kaksi hellyyttävää, uitettua huoneilman raikastajaa pitkin pituuttaan umpiunessa. Niin riipivää, mutta ah, niin palkitsevaa.

Koiria puistossa.

Tälle päivälle on varattu yllätys: koirapuisto!

Hah, sanovat pojat. Ihan niinkuin siellä ei oltaisi koskaan ennen oltu. Silti ne ovat mielissään, siellä kun on lääniä juosta ja painia ilman, että jokainen ruokapöydän tuoli tai tv-tason kulma on juuri hallitsemattoman liikeradan tiellä. Kaiken hyvän lisäksi, jos on oikein mainio tuuri, pojille on siellä naisseuraa.

Varma kaveruus on sekarotuinen 4-vuotias Nemo. Tosin Nemosta ei kovin suurta seuraa ole ennenkuin se alkaa toinen korva kallellaan juoksennella kakaroiden perässä niiden ottaessa matsia. Nemolla on hauska tapa mennä poikien pomppivien takalistojen perässä nenä pitkällä kuitenkaan koskaan ottamatta osaa taistoon. Sillä tuntuu olevan sellainen "isoveli valvoo" -asenne, mukaanhan tuollaiseen ei lähdetä, kunhan katson päälle, ettei vakavampia satu.

Koirapuistokaava menee jokseenkin näin: paikalle saavutaan Jetin hihna kireällä ja Pomo minun koipieni suojassa. Kun päästään jonkinlaisessa järjestyksessä ovesta sisään, Jeti tekee tupatarkastuksen kaverikoirille. Pomo hyörii hetken minun jaloissani, kunnes se hokaa olevansa vapaa ja lähtee seuraamaan Kristoffer Kolumbuksen jalanjälkiä kohti auringonlaskua. Jeti menee perässä tajuttuaan, ettei pikkuveikka ole näköetäisyydellä.

Nuuskuttelutuokio ottaa oman aikansa, jonka jälkeen alkaa armoton painiminen, yleensä Pomon aloitteesta. Mikäli satun rapsuttelemaan muita koiria tai kutsun vekarat luokse, painiminen alkaa vapaa-käskystä. Tämä ei siis ole käskyn itseistarkoitus, ilmeisesti ne ovat mieltäneet tuon käskyn tässä yhteydessä siihen, että nyt sitten muuten mennään ja vauhdilla.

Juokseva Skye on kokemukseni mukaan äärimmäisen linjakas tapaus. Nyt en puhu jolkottelusta, vaan nimenomaisesti juoksemisesta. Nuo tuhatjalkaisen pituiset neliraajaiset mennä suhistelevat niin, että jos ei kiinnitä erikseen oikein huomiota, niiden jalkoja ei suhinassa näe. Kuvassa on siis pötkyläinen koira ilman jalkoja noin 10 cm maan pinnan yläpuolella ja menee kuin Nato-ohjus. Vaikka tämä rotu ei niin juoksijatyyppinen olisikaan, missään tapauksessa tätä esitystä ei hävetä katsoa. Pikemminkin sitä seuraa kunnioituksen ja huvituksen sekaisin tuntein.

Pomo ottaa tiukkaa ulkorataa ja näin ollen Jeti sen saavuttaa. Nuorempi onkin ovela, se nimittäin onnistuu pysähtymään kuin seinään ja vaihtamaan suuntaa alta sekunnin. Jetillä menee aina hetki tajuta, että mihin päin nyt, kunnes se heittää 180 astetta, toisinaan maassa, toisinaan ilmassa, ympäri ja mennä sotkee perään.

Kun tullaan lähipainiin, vieraampaa alkaa hirvittää. Jeti kuulostaa kiukkuiselta äiti-karhulta pennunsuojelutouhuissa, mutta todellisuudessa se pitää kovempaa mölyä itsestään kuin mitä painin lomassa saa aikaiseksi. Jeti on muutenkin kova juttelemaan, emme ole vielä pystyneet nimeämään eläintä, jolta se kuulostaa selvittäessään. Tällä hetkellä lähin veikkaus lienee hanhi. Pomo on, kiitos loistavan esimerkin, oppinut sekä mölisemään että pistämään hyvin hanttiin. Näin ollen tummanvaalean karvakeon seasta välähtää silloin tällöin vitivalkoinen hammas, toisinaan isompi, toisinaan pienempi. Koskaan en ole niiden väliin joutunut menemään, sillä vaikka meno näyttää hurjalta, Jeti on loppupeleissä suhteellisen suojelevainen nuorukaista kohtaan.

Isoveikan hampaiden vilautus on jo vaikuttava näky. Pomon hammaskalusto nostettujen ikenien lomasta lähinnä taasen huvittaa. Toinen on niin tosissaan ja vakavissaan olemassa kiukkuinen, mutta kun ne nököt ovat vielä melko pienet. Pidätän siis tosissani naurua joka kerta pikkuisen hammaskaluston pilkahtaessa.

Lapset ovat terveitä leikkiessään. Tässä yhteydessä tosin ulkopuolisen silmään vaikuttaisi, että kaksikko on hulluuden partaalla. Nähtäväksi jää, millaisen kiinnostuneen yleisön tämän päivän ottelulle saamme.

Lällyttelyä ja jalkafetissi.

Pojat ovat olleet suhteellisen rauhallisia tänään. Normaaleja pystypainimatsejakaan ei ole tainnut olla kuin pari. Sen sijaan molemmat ovat lällytelleet.

Painelin koko päivän ilman sukkia ja palellutin tietoisen epätietoisesti varpaitani. Joka kerta, kun istuin sohvan kulmalle ja otin koneen syliin tehdäkseni jotain niinkin tärkeää kuin Facebookatakseni, Pomo kipitti viereeni, tuijotti minua hetken "Mitä sanoit, äiti, haluatko antaa minulle huomiota?" -ilmeellään (Mikki Hiiri-äänellä) ja kun en sillä kertaa antanut huomiota, se alkoi vimmatusti pestä varpaitani.

Jeti tekee saman tempun, jos meillä tepastellaan ilman sukkia. Varsinkin muksumpana sillä oli aivan järjetön jalkafetissi. Nykyään pesuinto on hieman laantunut, liekö syynä itsenäistymisen teini-ikä, muttei se silti ole kokonaan kadonnut.

Pomo pesee varpaiden lisäksi myös sääret, mikäli puntit sattuvat olemaan poissa tieltä. Saunan jälkeen koko homma vasta riistäytyykin käpälistä, koska molemmat tuntuvat olevan varmoja, ettei meillä ihmisillä ole minkäänlaista kykyä peseytyä kunnolla. Olen jokseenkin huomaamattomasti vetänyt koipeni kielten tieltä pois sohvalle, olen nimittäin ihan varma, että parivaljakko kuluttaisi kielensä puhki, mikäli jättäisin jalkani niiden armoille. Sen verran fiksuja kavereita ovat, etteivät sohvalle yritä. Jeti ei ole koskaan saanut lupaa tulla sohvalle (poikkeuksena sylittelyhetket Simpsonien kera) ja Pomo ei ole sitä lupaa koskaan tajunnut edes havitella.

Jetin ihmisiin kohdistuvat lällyttely on muotoutunut niin, että se istahtaa omaan tapaansa sohvan viereen, tuijottaa hetken ja kun ei sillä kertaa huomiota saa, se kääntää takamuksensa, vääntää itsensä rullalle kuin kissa konsanaan ja alkaa tuhista. Mitä lähemmäs jalkoja se pääsee rullalle, sitä parempi.

Pomo lähestyy meitä samaan tapaan kuin Jeti, mutta jää intensiivisesti tuijottaen odottamaan rapsutuksia. Mikäli niitä ei kuulu ja se ei satu olemaan pusuttelutuulella, sen pallopylly alkaa pomppia istuma-asennossa vimmatusti puolelta toiselle ja toinen etukäpälä havittelee housunpunttia. Tällöin viimeistään mieheni heltyy. Mikäli vain minä olen paikalla, Pomo kuopii ja pompottelee sinnikkäästi jopa useamman minuutin ja jos lopputulos ei ole toivottu, se puhahtaa hyvinkin inhimillisesti kuin sanoakseen "ei sitten saakeli" ja kääntää nokkansa kohti lempipaikkaansa, olohuoneen ikkunan edustaa.

Vieraiden saapuessa tilanne on kokonaan toinen. Tuli ovesta lähestulkoon kuka vain, Jeti juoksee nokka pitkällä tarkastelemaan saapujia ja toivottaa jokaisen onnellisena tervetulleeksi sillä ehdolla, että kaikki rapsuttavat sitä kyntensä lyhyiksi. Pomo sen sijaan luikkii vastakkaiseen suuntaan. Puolessa minuutissa se unohtaa jännitellä ja sekin tunkee nenänsä jonkin huonekalun takaa nuuskaistakseen, mistä ihmeestä nyt on kysymys. Kun se on saanut nekkunsa näytille, on turha enää piilotella ja se näyttäytyy kokonaan, mutta varoo visusti menemästä lähikontaktietäisyydelle.

Kun saapujat ovat asettuneet, Jeti istuu vuorollaan jokaisen vieressä ja tunkee kirsuaan polvelle, sohvan reunalle, rahille tai mihin tahansa, mistä voi mahdollisesti saada rapsuttavan ystävän. Pomo sen sijaan nuuskuttelee pienen matkan päästä yhä edelleen kyselläkseen, mistä ihmeestä nyt on kysymys. Kun se jonkin ajan kuluttua rentoutuu sen verran, että voi mennä jo kosketusetäisyydelle, sen korvat ovat pitkin niskaa ja silmät kuin jättimäiset teevadit. Jos vieras erehtyy korjaamaan istuma-asentoaan, se pakittaa välittömästi puoli metriä vapaaseen suuntaan ja mulkoilee teevadeillaan ympärilleen vain kysyäkseen jälleen kerran, mistä ihmeestä nyt on kysymys.

Pomon alkukankeilu ottaa hetken, mutta loppupeleissä vieraat saavat siitä oikein mainion pikkukaverin jalkojensa juureen. Jeti taas ensi-innostuksensa jälkeen asettuu keskelle huonetta kerälle ja nostaa päätään vain, jos jokin astia kilahtaa siihen malliin, että tiedossa voisi olla herkkuja, tai jos joku päättää vaihtaa istumapaikkaa.

Veljekset lällyttelevät myös kovasti toisilleen. Hiukan ennen mattopainia ja sen jälkeen niillä on lähes rituaalinomainen korvien pesu. Asetelma menee suunnilleen niin, että toinen alkaa ennen matsia pestä toisen korvaa ja pestävänä oleva painaa korvaansa toisen nenää vasten. Yleensä korvienpesutuokio muuttuu jonkin sortin lähikamppailuksi ja sen päätteeksi korvarituaali toistetaan ikäänkuin kättelynä hyvästä ottelusta. Jos setti on ottanut koville, ne uuvahtavat yhteen läjään, jolloin toisen erottaa toisesta vain karvan värin perusteella.

Siinä Jeti tälläkin hetkellä on täydellisenä ympyränä vieressäni. Veikkaan, että kun Pomoa alkaa kyllästyttää yksinäinen palloleikki, se tulee Jetin kylkeen, kömpsähtää kyljelleen ja pyörähtää siitä selälleen kuin nukkuva sammakko. Vähänpä nuo tietävät äidin suunnitelmista. Tänään on nimittäin pesupäivä.

Mistä alkaisin.

Nyt se blogin pito alkoi. Homman nimenä on tehdä täysin epävirallista tutkimusta kahden Skye-pojan elämästä omistajan näkövinkkelistä, niin pienistä kuin isommistakin elämän iloista ja suruista.


Esittely lienee paikallaan. Alfastarsky's Aake The Big Hug a.k.a Jeti on helmikuussa 2009 syntynyt kerman värinen teini. Pojalla on itsenäistymiskausi, joten esimerkiksi julkiset huomionosoitukset äidin taholta ovat syvältä, koska se ei vaan sovi (kuten teini-ikäisten poikien äidit varmasti tietävät). Tosin puolustuksekseen on sanottava, että nuori herra on esiripun takana kovinkin nöyrä ja keskiarvoisesti kuuliainen terrieri. Jeti on potenut virtsatievaivoja, jotka (käsittääkseni) eivät ole tämän rodun kohdalla, varsinkaan nuorilla uroksilla, tavattomia vaivoja. Terveysasioista tulen kirjoittamaan, mutta se ei ole blogin pääasiallinen tarkoitus.


Alfastarsky's Bernard Showman's Boss a.k.a Pomo on helmikuussa 2010 syntynyt kerman värinen varhaisnuori. Perheemme suunnittelema puhekuplatoiminto asuntomme kattoon vaijereilla oli käytännössä mahdoton toteuttaa, joten olemme päätyneet dubbaamaan Pomon ajatukset. Ne kiteytyvät yhteen lauseeseen Mikki Hiiri -äänellä: "Mitä sanoit, isi/äiti, haluatko antaa minulle huomiota?". Junnu on niin huomionkipeä kuin nuori Skye voi vain olla. Ja sekös passaa minulle, satun nimittäin olemaan myös huomiota kaipaamattoman teinin mamma. Pomolla on esiintynyt parina päivänä kondrodystrofisilla (lyhytraajaisilla) roduilla ominaista pentuontumista. Tosin muksu on siitä vähät välittänyt, eikä ontuminenkaan ole antanut kuulua itsestään kuin parina hassuna päivänä.


Pojat ovat siis velipuolia samasta äidistä.


Mieheni kielsi minua kirjoittamasta hänestä mitään. Näin ollen hänet mainittakoon jatkossa vain sivulauseissa neutraalissa ympäristössä.


Jeti on asunut meillä reippaan vuoden, Pomo vasta kuukauden päivät. Pojat ovat tulleet mainiosti toimeen lukuunottamatta juniorin yritystä saada veikkansa luu kesken syömisen ja Jetin hetkellistä ruokakupin vahtimisviettiä. Ylettömällä Googlaamisella ja toimintamallien muuttamisella sain sitten ruokailuhetket rauhotettua.


Itsestäni pakollisina pohjatietoina kerrottakoon, että olen helmikuussa 1986 syntynyt naimisissa oleva huithapeli. Mieheni on niin ikään syntynyt helmikuussa, tosin paria vuotta minua aikaisemmin, joten yhdessä muodostamme Vesimies-perheen. Kun kaikilla on hieman huono itsetunto ja ammattitautina luova hulluus, on huumori usein tiukalla.


Jos ei muuta, uskoisin, että saan ainakin yhden ihmisen hymyilemään tutkimuksia tulkitessani. Tervetuloa lukemaan!