Hah, sanovat pojat. Ihan niinkuin siellä ei oltaisi koskaan ennen oltu. Silti ne ovat mielissään, siellä kun on lääniä juosta ja painia ilman, että jokainen ruokapöydän tuoli tai tv-tason kulma on juuri hallitsemattoman liikeradan tiellä. Kaiken hyvän lisäksi, jos on oikein mainio tuuri, pojille on siellä naisseuraa.
Varma kaveruus on sekarotuinen 4-vuotias Nemo. Tosin Nemosta ei kovin suurta seuraa ole ennenkuin se alkaa toinen korva kallellaan juoksennella kakaroiden perässä niiden ottaessa matsia. Nemolla on hauska tapa mennä poikien pomppivien takalistojen perässä nenä pitkällä kuitenkaan koskaan ottamatta osaa taistoon. Sillä tuntuu olevan sellainen "isoveli valvoo" -asenne, mukaanhan tuollaiseen ei lähdetä, kunhan katson päälle, ettei vakavampia satu.
Koirapuistokaava menee jokseenkin näin: paikalle saavutaan Jetin hihna kireällä ja Pomo minun koipieni suojassa. Kun päästään jonkinlaisessa järjestyksessä ovesta sisään, Jeti tekee tupatarkastuksen kaverikoirille. Pomo hyörii hetken minun jaloissani, kunnes se hokaa olevansa vapaa ja lähtee seuraamaan Kristoffer Kolumbuksen jalanjälkiä kohti auringonlaskua. Jeti menee perässä tajuttuaan, ettei pikkuveikka ole näköetäisyydellä.
Nuuskuttelutuokio ottaa oman aikansa, jonka jälkeen alkaa armoton painiminen, yleensä Pomon aloitteesta. Mikäli satun rapsuttelemaan muita koiria tai kutsun vekarat luokse, painiminen alkaa vapaa-käskystä. Tämä ei siis ole käskyn itseistarkoitus, ilmeisesti ne ovat mieltäneet tuon käskyn tässä yhteydessä siihen, että nyt sitten muuten mennään ja vauhdilla.
Juokseva Skye on kokemukseni mukaan äärimmäisen linjakas tapaus. Nyt en puhu jolkottelusta, vaan nimenomaisesti juoksemisesta. Nuo tuhatjalkaisen pituiset neliraajaiset mennä suhistelevat niin, että jos ei kiinnitä erikseen oikein huomiota, niiden jalkoja ei suhinassa näe. Kuvassa on siis pötkyläinen koira ilman jalkoja noin 10 cm maan pinnan yläpuolella ja menee kuin Nato-ohjus. Vaikka tämä rotu ei niin juoksijatyyppinen olisikaan, missään tapauksessa tätä esitystä ei hävetä katsoa. Pikemminkin sitä seuraa kunnioituksen ja huvituksen sekaisin tuntein.
Pomo ottaa tiukkaa ulkorataa ja näin ollen Jeti sen saavuttaa. Nuorempi onkin ovela, se nimittäin onnistuu pysähtymään kuin seinään ja vaihtamaan suuntaa alta sekunnin. Jetillä menee aina hetki tajuta, että mihin päin nyt, kunnes se heittää 180 astetta, toisinaan maassa, toisinaan ilmassa, ympäri ja mennä sotkee perään.
Kun tullaan lähipainiin, vieraampaa alkaa hirvittää. Jeti kuulostaa kiukkuiselta äiti-karhulta pennunsuojelutouhuissa, mutta todellisuudessa se pitää kovempaa mölyä itsestään kuin mitä painin lomassa saa aikaiseksi. Jeti on muutenkin kova juttelemaan, emme ole vielä pystyneet nimeämään eläintä, jolta se kuulostaa selvittäessään. Tällä hetkellä lähin veikkaus lienee hanhi. Pomo on, kiitos loistavan esimerkin, oppinut sekä mölisemään että pistämään hyvin hanttiin. Näin ollen tummanvaalean karvakeon seasta välähtää silloin tällöin vitivalkoinen hammas, toisinaan isompi, toisinaan pienempi. Koskaan en ole niiden väliin joutunut menemään, sillä vaikka meno näyttää hurjalta, Jeti on loppupeleissä suhteellisen suojelevainen nuorukaista kohtaan.
Isoveikan hampaiden vilautus on jo vaikuttava näky. Pomon hammaskalusto nostettujen ikenien lomasta lähinnä taasen huvittaa. Toinen on niin tosissaan ja vakavissaan olemassa kiukkuinen, mutta kun ne nököt ovat vielä melko pienet. Pidätän siis tosissani naurua joka kerta pikkuisen hammaskaluston pilkahtaessa.
Lapset ovat terveitä leikkiessään. Tässä yhteydessä tosin ulkopuolisen silmään vaikuttaisi, että kaksikko on hulluuden partaalla. Nähtäväksi jää, millaisen kiinnostuneen yleisön tämän päivän ottelulle saamme.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti