Näyttelyissä käymisen jalo taito

Vaikka blogini pääpaino on pojissa ja niiden edesottamuksissa, teen tällä kertaa pienen poikkeuksen, sillä näyttelyt ovat minulle paljon isompi juttu kuin karvakorville. Kävimme kaksikon kanssa viime kuussa Seinäjoen kansainvälisessä näyttelyssä ja koko päivän piti kiirettä alusta loppuun.

On uskomatonta, kuinka paljon tavaraa pieneen Nissan Micraan saa pelkällä naisenraivolla mahtumaan. Poikien lisäksi mukaan sullottiin näyttelypakaasit sekä hervottoman kokoinen häkki, johon olin taiteillut alle Clas Ohlsonilta ostamani irtopyörät. Kyllä, kiinnitin ne häkkiin oikeasti nippusiteillä. Mieheni sai hoitaa kuskin virkaa.

Lähdimme kotoa noin 25 minuuttia myöhässä aikataulusta, mikä oli omiaan lisäämään stressitasojani. Olen aivan hirveä jännittäjätyyppi ja jo ajatus siitä, että olemme Pomon kanssa toista kertaa kehässä, oli nostattanut kukkakedollisen ritariperhosia jonnekin palleani tuntumaan. Kun siihen lisätään pelko myöhästymisestä, henkinen kaaos on valmis. Onneksi henkilökohtainen Kimi Räikköseni sai kurottua hävittyä aikaa kiinni huolimatta siitä, että noin 80 kilometrin jälkeen tiet olivat sohjon sekaisen lumen ja jään peitossa. Hahhah. Nissan Micra ei ole tarkoitettu talviajoon, vaikka nastoja olisi kuinka alla.

Paikalla oli luonnollisesti tuhottomasti autoja, ihmisiä ja karvakuonoja. Kun pääsimme parkkialueelle, vaihdoin tietoisesti päähäni "nyt mennään näyttelyyn eikä meinata" -moden, sillä vilske alkaa siitä hetkestä, kun näkee ensimmäisen järjestyksenvalvojan. Heitettyäni aivot narikkaan, meno kehän reunalle oli pitkälti seuraavanlaista: auto parkkiin, häkki ulos, häkin kasaus, koirat pissalle, koirat häkkiin, häkki ovista sisään, rokotustodistusten pistokoe, eteenpäin. Jos olette käyneet Stockmannin Hulluilla Päivillä, tiedätte siellä etenemistaktiikan. Käytin vastaavaa myös Seinäjoella, sillä käytävälle päästyämme edessämme oli tiivis ihmismuuri. Anteeksi-anteeksi-anteeksi, hitaasti ja hellästi eteenpäin.

Kun olimme päässeet tarpeeksi lähelle kehän reunaa, parkkeerasimme häkin ja kaivoimme kakarat ensimmäisenä käsittelyyn. Pomo oli ottanut pari viikkoa aikaisemmin olleessa Hämeenlinnan näyttelyssä mukavan rauhallisesti, joten en huolehtinut sen jännittelyistä. Kasvattajamme suki pojan keskijakausta esiin pörheän muksukarvan seasta, minä taiteilin parhaan taitoni mukaan kylkiä ja koipia ojoon. Tämä pällisteli meitä huvittuneen oloisena: "siinäs puuhailette, minä otan lunkisti tässä vaiheessa". Paikalla oli myös Pomon sisko, Päivikin Lumi ja Jetin isä Leo, joten viiden koiran puleerauksen ohessa ei hirveitä ehdin vielä miettiä. Ainoa huolemme oli, että valmiiksi suittujen koirien sijoituspaikkoja oli rajoitetusti, sillä oma häkkimme romahti sisääntulon yhteydessä, eikä sitä voinut käyttää väliaikaisena makuupaikkana. Jeti ja Pomo viettivät sitten aikansa sujuvasti vierekkäin yhden pöydän päällä.

Odottelimme jonkin aikaa edellisen rodun arvostelujen loppumista. Ennen Skyeita norjalainen tuomarimme piti 10 minuutin kahvitauon, joka oli omiaan antamaan minulle aikaa ajatella. Se ei ollut tässä tapauksessa hyvä asia. Kylmä hiki nousi käsiin, olin tulipunainen ja taisin potea jonkinlaista kahvikuppisyndroomaa kaikkien sormien krampatessa. Kuten mainitsin, olen oikeasti jännittäjätyyppi.

Kahvitauon loputtua meidät huudeltiin kehään. Pomo pärjäsi reilusti paremmin kuin minä, sillä keskityin täysillä unohtamaan kaikki kehän ympärillä olevat ihmiset. Sinne vaan ja heti pöydälle. Tuomari oli oikein mukava naisihminen, kysyi Pomon ikää, johon pystyin jopa vastaamaan ilman äänen tärisemistä. Kopeloinnin jälkeen koira maahan ja ympäri. Tuomarin eteen ja kävely edestakaisin. Pöydän eteen seisomaan. Poika muuten jaksoi seistä äärimmäisen hienosti tuomarin sanellessa arvostelua. Kehut, kättelyt ja kehän laidalle seuraamaan siskon menoa. Silloin Pomolta loppui kärsivällisyys, pehva maahan, korvat pystyyn ja siskon kanssa painimaan! Onnekseni, vaikkei se jaksanutkaan enää seisoskella, se ei ampaissut mihinkään ja tapitti vain tiukasti siskoaan, sitten minua ja taas siskoaan. Kun tyttö oli arvosteltu, pyörähdimme yhdessä kehän. Pomo oli vieläkin kovin ihmeissään, miksei pääse painimaan takana tulevan siskonsa kanssa, mutta kipsutti kyllä oikein nätisti kannustuksen voimin kehän ympäri. Nappasimme ROPin sekä kunniapalkinnon. Siskonsa sai siis VSP:n ja myös kunniapalkinnon. Olin onnesta soikea, kun kävelin kehästä ulos ja luimme yhdessä jätkän arvostelun. Poikaa kehuttiin erittäin lupaavaksi pennuksi. Jes!

Suunnitelmana oli, että Jeti pyörisi nuortenluokan kasvattajan kanssa. Näin myös tapahtui. Jännitin onnensekaisin tuntein kehän laidalla Lumimiehen menoa. Olen toki puolueellinen sanoessani näin, mutta voin sen omistajana silti sanoa: Jeti oli komea poika. Sitten se mokoma otti ja nappasi ERIn. JEAH! Nuorissa ei muita ollutkaan, joten siirryttiin avoimeen ja valioluokkaan. Paikalla oli myös muita, erittäin upeita koiria, joiden esiintymistä katselin haltioituneena.

Viimeisten luokkien alkaessa ehti kasvattajamme pyrähtää nopeasti luoksemme: "Koska Leo sai myös ERIn, minun on vietävä se, joten sinä viet Jetin". APUA! Olin niin henkisesti valmistautunut siihen, että selviän Pomon kanssa esiintymisestä, että olin unohtanut tämän mahdollisuuden kokonaan. Siinä alkavassa paniikkitilassa paperipussi olisi ollut tarpeellinen. Samoin myös rauhottavat. Minulle siis.

Menin aivan totaaliseen jumiin, otin koiran ja siirryin odottamaan kehän tuntumaan. Kyselin puolihätääntyneenä, koska meidän pitää mennä kehään ja pinkaisinkin sinne aivan liian aikaisin, kesken muiden arvostelujen. Onneksi kehätoimitsija oli erittäin ystävällinen ja kipaisi kertomaan meille, ettei vielä ollut aika. Tämä "pikku moka" taas oli omiaan paineilmakattilani ylikuumenemiseen. Päässäni suhisi ja käteni valuivat litratolkulla sitä surullisenkuuluisaa kylmää hikeä. Sitten tuli meidän vuoro.

Kehään ensimmäiseksi ja seisomaan. Jeti suurena äidinpoikana vaistosi heti, että mamma on stressaantunut, joten sekin oli hieman epäluuloisen oloinen toisesta kierroksesta. Sain sen kuitenkin rauhoiteltua, samalla hiukan itseänikin, ja seisomaan suhteellisen hyvin. Ympäri kerran, ympäri toisen kerran ja siirryimme PU-4:ksi. Saimme myös VASERTin ja olin siitäkin onnesta soikeana.

Kehän loputtua kokoonnuimme hoitopöydän ympärille tulkkaamaan englanninkielisiä arvosteluja. Kuten mainitsinkin, Pomo sai mainiot arvostelut ja olin siitä äärimmäisen onnellinen. Jeti sai myös kehuja, joten päivä oli meidän osaltamme kaikenkaikkiaan oikein hyvä.

Näyttelyreissun purkaminen ei ole ollenkaan vaikeaa. Kamat rutussa laukkuihin, koirat pissan kautta autoon, häkkin perään ja ovi kiinni. Sitten suurensuuri helpotuksen huokaus. Näyttelyreissut ovat oikeasti kivoja.

Varmasti koiran esittämistä voi opetella. Uskoisin sen olevan myös suotavaa. Olen itse vienyt ensimmäistä koiraani näyttelyihin, mutta olin silloin 8-vuotias, enkä todellakaan miettinyt, kuinka Pulin tulee seistä pöydällä ja missä asennossa sen pään tulee olla. Kävin silloin viemässä sen jopa kolmessa näyttelyssä. Nyt, kun olen vanhempi ja alan ymmärtää koiran esittämisestä jotain, stressaan paljon enemmän. Mutta Siperia opettaa: koira mukaan ja menoksi. Kun menen Pomon kanssa pentuluokkaan, saan itsekin siellä hiukan anteeksi, sillä muksut ovat muksuja. Seuraava paniikkinapin painallus on, kun menemme Pomon kanssa ensimmäistä kertaa junnuluokkaan. Luulen, että puran sydäntäni täällä silloinkin.

Kaipuuta

Mieheni joutuu työnsä puolesta seilaamaan (jos näin voi sanoa 14-vuotiaalla Fiestalla ajamisesta) ympäri Suomen aina silloin tällöin. Tänä viikonloppuna Helsingin Messukeskuksessa oli kolmipäiväiset Terveys- ja kauneusmessut, joten olen ollut messuleskenä ja aikaa poikien kanssa puuhaamiseen on piisannut.

Perjantaina "isukin" kadotessa aamusumuun vetäisimme ärtyneenä aamukahvit, pojat toki vain kuvainnollisesti. Kolmikon aamun ensihetket menivät kenkkuillessa, pojat toisilleen ja minä itselleni. Aamuheräämiset eivät vain ole meidän perheen juttu.

Jotta suurempi kiukutus menisi ohi, päätimme rötköttää, taisin torkahtaakin hetkeksi. Kahvin vaikutus alkoi selvästi takautuvasti, sillä pienen löhöämisen jälkeen olin kuin peipponen konsanaan. Toista oli lattialla. Sohvalta pompatessani kaksikko mulkaisi minua kulmiensa alta: "Älä unta nää, että noustaisiin". Olimme me kotona tai emme, nuo nukkuvat samaan tyyliin kuin teini-ikäiset lapset, jos sitten jossain kohtaa iltapäivällä harkitsisi heräämistä.

Kun sain aamutouhut touhuiltua ja kaksi karvamatoa hereille, painuimme mukavalle metsälenkille. Virkeystaso kasvoi selkeästi, sillä kotiin päästyämme alkoi sen sortin painimatsi, että erotuomareita olisi tarvittu jäähallillinen. Päivä kului em. merkeissä, joiden oheen yritin epätoivoisesti sulloa siivoamista. Vasta illemmalla esiintyivät ensimmäiset merkit siitä, että lauma taitaakin olla vajaa.

Olimme mainiossa terässä, joten teimme toisen lenkin. Kun käännyimme kotitielle, Jetille tuli kiire. Se viipotti menemään nenä pitkällä niin kauan, kunnes ulko-ovi sulkeutui perässä. Sain siltä hihnan juuri ja juuri irti, kun se singahti tarkastamaan kotia. Ei, ei näy ukkoa missään. Ilmeisesti Pomolla välähti sama ajatus hiukan viiveellä, koska tässä vaiheessa myös junnu kipitteli huolestuneen oloisena ympäri kämppää. Molemmat päätyivät jalkojeni juureen vaatimaan selitystä yhden hengen vajauksesta. Yritä siinä sitten selittää, että iskä tulee sitten vasta sunnuntaina illalla. Koska en suostunut taikomaan miestäni hihasta takaisin paikan päälle, kuului kaksi hyvin inhimillistä huokausta ja kaksi kosteaa nenää tärähtivät varpaideni päälle: "No ei väkisin sitten". Ensimmäinen päivä oli takana.

Lauantai kului pitkälti samoissa merkeissä kuin perjantai. Parit lenkit, lisää siivousta ja jopa ruuanlaittoa. Normaalisti itselleen ei tule tehtyä sapuskaa, olinpas kerrankin reipas. Iltapäivälenkin jälkeen pojat olivat selkeästi huolestuneemman oloisia: "Missä se mies luuhaa? Johan on, kun ei kotiin tulla! Ajattele, jos me oltaisiin oltu näin kauan pois kotoa..." Välillä ne tuntuivat unohtavan lauman vajavaisuuden, mutta iltaa kohti merkkejä alkoi taas ilmaantua.

Koska asuntomme on aivan pihatien vieressä, pojat kuulevat, kun perheen auto liikkuu. Niillä on myös ällistyttävä kyky tunnistaa tuo meidän vanha rottelo. Valitettavasti aistit saattavat joskus antaa virheilmoituksia. Iltasapuskaa sulatellessaan nuoret pomppasivat yhtäkkiä tasajalkaa ylös. Korvat ja hännät sojottivat kohti kattoa ja tuumin niiden kuulleen toisen koiran, josta tulee kiireenkaupalla ilmoittaa. Ne seisoivat hetken aikaa olohuoneen ikkunan edessä intensiivisesti tuijottaen ja ryntäsivät ulko-ovelle. Vasta silloin tajusin, mistä oli kyse. Pihatiellämme nimittäin meni jokin pienempi naapurin auto. Poikaset oikeasti meinasivat, että nyt tulee joulu ja iskä kotiin! Minuutin parin kuluttua molemmat palaavat takaisin olohuoneeseen ja näyttävät siltä, että ovat joutuneet piilokameran uhreiksi. Kertaamme, kuinka perheen alfa-uros saapuu kotiin vasta huomenissa ja silloinkin hyvin myöhään illalla. Tällä kertaa pettymyksen puhahduksessa oli havaittavaissa jo hieman kapinahenkeä.

Tänään tuo suuri vahtikoirapari makasi koko päivän. Ne olivat mitä ilmeisemmin päättäneet, että mihinkään ylimääräiseen ei reagoida, turhaa työtä. Itse olin koko aamun puhelimessa kasvattajamme sekä Kennel Skyeluckin omistajan, Anu-Maarit Jokisen kanssa. Uskaltauduin Facebookin pikakeskustelun online-tilan rohkaisemana ottamaan häneen yhteyttä ja niinhän siinä sitten kävi, että sisäinen paasaajani heräsi sunnuntaiaamuna usean kahvimukillisen ääressä ja kellonviisarit juoksivat ties kuinka kauan. Onneksi juttua tuntui riittävän molemminpuolisesti ja sainkin paljon uutta perspektiiviä omaan pohdintaani.

Vietimme tunnin muutaman vanhemmillani, sillä myymme parhaillaan asuntoamme siinä toivossa, että pääsisimme omakotitaloon. Kotiin päästyämme tuvassa ei ole ollut minkäänlaista liikettä, sillä molemmat ovat nököttäneet nenät lutussa olohuoneen ikkunassa päivystämässä. Sitten tuli kellonlyömä 22 ja hyvänen aika, millaisen slaagin kahdeksanjalkainen karvamassa voi saadakaan, kun pihaan kaartoi auto. Lattiamme ei tule koskaan olemaan entisensä tuon ruopimisen jälkeen. Skyet kykenevät huomaamattaan aivan uskomattomiin sirkustemppuihin onnesta loikkiessaan. Vaikkei joulu ihan vielä olekaan, isi tuli kuitenkin kotiin!

Terveydenhoidollisia toimenpiteitä.

Lievä blogitauko het alkuunsa. Olemme poikien kanssa keskittyneet terveydenhoitoon. Aloitetaan pienemmästä.

Pomolla ei suoranaisesti ole terveysongelmia. Tai on, muttei kuitenkaan. Kuten mainitsin ensimmäisessä kirjoituksessani, rodussa esiintyy pentuontumista. Lisätietoja (paljon järkevämmin kirjoitettuna kuin itse osaisin asiasta selvittää) löytyy Kennel Buckwheater'sin sivuilta. Pomolla on nyt sitten tätä pentuontumista. Käpälä ei millään tavoin haittaa sen jokapäiväistä elämää, päinvaistoin. Tuon ikäinen kun on, sitä saa rauhoitella tämän tuosta, ettei repisi itseään rikki. Ilmeisesti koipi ei ole pätkääkään kipeä tai sitten se ei vaan välitä sitä.

Pentuontumisen huomaa hyvin silloin, kun Pomo on ollut makuulla hetken. Kun se nousee, ensimmäiset askeleet eivät ole ihan niin jämäköitä kuin pitäisi. Allekirjoittaneen harjaantumaton silmä ei pysty tarkentamaan, ainakaan heti, kummasta käpälästä on kyse, mutta askellus näyttää tavallaan liian pehmeältä ja joustavalta. Mielestäni pentuontuminen ei ole alkuunkaan samanlaista kuin esimerkiksi tapaturmasta johtuva ontuminen.

The Skye Terrier Club of Finland järjesti yhä käynnissä olevat röntgenkuvaukset pentuontumisen tarkempaa tutkimista varten. Olin kovin iloinen, kun kasvattajamme ehdotti, että veisimme pikkumiehen kuvattavaksi. Yhden asian olen oppinut viimeisen päälle hyvin: vaikka näiden koirien kanssa pelaisi koko elämänsä, aina oppii jotain uutta. Voitte kuvitella, kuinka noviisi minä olen, kun en ole tässä maailmassa asunut kuin reilun vuoden. Näin ollen minullakin olisi paikka oppia taas jotain, kun pääsisin näkemään Pomosta otetut kuvat.

Matka sujui periaatteessa ihan hyvin. Pieni oli kovin jännittynyt, koska ei ole meillä ollessaan matkustanut autossa ilman isompaa veljeään. Se läähätteli ja katseli pelonsekaisen uteliaana ikkunasta vaihtuvia maisemia, muttei sanonut mitään. Me tietysti kasvattajan kanssa pölpötimme koko matka täyttä päätä, joten sillä oli ainakin auto täynnä tuttuja ääniä. Paikan päällä Pomo rauhoitettiin. Minä pelkäsin pistosta pojan puolesta, ei tuo ollut siitä moksiskaan. Kuvat napattiin suhteellisen nopeasti.

Kuvat osoittivat selkeästi Pomon käpälän luiden eriaikaisen kehittymisen. Vaikka olinkin täysin tietoinen siitä, että kyseessä on pentuontuminen, on silti helpottavaa saada konkreettinen todiste asiasta. Näin varmistuimme diagnoosista.

Kuvien jälkeen Pomo sai herätteen ja alkoikin melko nopeasti toeta. Tuo suloisuuden ruumiillistuma otti ja vedätti mammaa sitten oikein olan takaa. Se nimittäin makasi surkean näköisenä eläinsairaalan käytävällä ja riiputteli päätään tuijottaen minua kulmiensa alta. Miten minä toimin? "Voivoivoivoi pientä kultaa, joko pian heräät lässynlässynlässyn?". Kuvat ottanut lääkäri vilkaisi olkani yli ja totesi, että eipä se mihinkään nouse, kun kerran holhoat siinä. Lääkäri tuuppasi nuorta takamukseen reippaasti: "Nousehan siitä, hophop!" Jätkä otti ja ponkaisi pystyyn ihan kuin ei koskaan olisi minkäänlaista rauhoitetta saanutkaan. Saakelin ovela ketkuvelmu! Siinä muutaman silmäparin alla tunsin itseni todella typeräksi ja retiisinpunaisena korvat luimussa luikin reippaasti ravuuttavan koiran kanssa pihalle ja pissan kautta autoon. Kasvattajalla oli siinä naurussa pitelemistä.

Tämän nolostumisen jälkeen jatkamme vanhemmasta.

Jetillä on, kuten olen myös aikaisemmin maininnut, ollut ongelmia virtsateiden, -kiteiden ja vatsan toiminnan kanssa. Kiteytettynä pieni historiikki menee niin, että usean ruokavalionvaihdoksen ja antibioottikuurin jälkeen olemme päätyneet raakaruokavalioon eli BARFiin, jolla vatsa toimii moitteetta. Ripuleista johtuen poika on ollut alkuvuoden hoikassa kunnossa, mutta uuden ruokavalion myötä myös massaa on kertynyt. Se voikin nyt huomattavasti paljon paremmin, pientä fiksausta tilanne silti vielä vaatii. Näin ollen eläinlääkärin vaihtamisen jälkeen päädyimme varaamaan ajan myös homeopaatille.

Ensinnäkin uusi eläinlääkärimme ansaitsee ylistyslaulun siitä, ettei aikonutkaan määrätä Jetille antibiootteja. Inka-Mari Anttila Tampereen Hyhkyssä oli sitä mieltä, että koska nuori herra on elämässään syönyt ko. valmisteita jo niin paljon, että vatsakin kärsii, syömme tällä kertaa jotain muuta. Lisäksi koiran kohtelu hänen vastaanotollaan oli omaa luokkaansa. Poika sai paljon rapsutuksia ja kehuja: "Ei Skyenterrieriä joka päivä näekään, oletpa komea". Voiko eläinlääkäriin rakastua? Jeti sai nahan alle pahoinvointia estävän pistoksen ja lisäksi kuurin, joka rauhoittaa vatsaa ja suolistoa.

Uusi eläinlääkärimme oli positiivinen homeopatiaa kohtaan. Viime viikon puolessa välissä lähdimme sitten tutustumaan meidän perheelle täysin uuteen hoitomuotoon. Kasvattajamme lähti myös tälle reissulle mukaan, mikä oli äärimmäisen mukava asia. Homeopatia kiinnosti meitä molempia ja miestänikin, vaikkakaan hän ei ollut kovin innostunut ajamaan pitkää matkaa. No, joskus pieni hinta vaimon intoiluista täytyy vain maksaa.

Vastaanotolla homeopaatti kuunteli uskomattoman kärsivällisenä, kun kasvattajan kanssa jälleen kerran puhuimme kuin papupadat. Sanoisin, että olemme molemmat tahoillamme kovia puhumaan ja yhteenlyötynä puhumme enemmän kuin Antero Mertaranta MM-selostajana. Homeopaatti tuli siihen tulokseen, että aloitamme Jetin vatsan kunnostamisella ja saimmekin reseptin kolmelle eri homeopaattiselle tuotteelle. Kahden päivän kuluttua purkit olivat kourassani ja aloin liuotella rakeita pieneen vesitilkkaan nuorelle annettavaksi.

Jeti on aina ollut äärimmäisen nöyrä syömään tabletit ja oikeastaan kaiken, minkä laitan sille suuhun nielaistavaksi. Tässä(kin) suhteessa se on todella helppo koira. Niinpä nytkin, kun lähestyin sitä liuotetun rakeen kera, se heittäytyi kyljelleen ja kuuliaisesti odotti, kun hulautin sille pari pisaraa kitusiin. Annostus menee niin, että yhtä valmistetta annetaan yksi annos 30 päivän ajan, toista annetaan yksi annos vain kaksi ensimmäistä päivää ja kolmas aloitetaan viikon kuluttua keskimmäisen lopettamisesta. Täytyy sanoa, että odotukseni ovat korkealla. Kuukauden kuluttua varaan homeopaatille puhelinajan, jonka jälkeen iskemme täydellä arsenaalilla virtsateiden kimppuun. Niiden kyllä sietääkin saada huutia, sen verran ovat junnua vaivanneet.

Luottavaisin mielin eteenpäin, meillä on kokonainen kuukausi saada Jetin vatsakalut ymmärtään, miten toimia ja Pomon koivelle aletaan opettaa pikkuhiljaa normaaleja kävelykäytöstapoja.

Rauhako maassa?

Jänniä tällaiset päivät, kun pojat eivät viipottele. Meillä on ollut pari päivää hieman hiljaista, Jeti on nukkunut hulluntavalla ja Pomo on siitä turhautuneena nyhjöttänyt missä nurkassa milloinkin kumisen pallonsa kanssa.

Jetillä on ollut vatsan kanssa kränää pari päivää. Olen satavarma (huom. tämä perustuu ainoastaan omaan päättelyyni), että se johtuu Jetin muutama aika takaperin syömästä antibioottikuurista. Ne kun tunnetusti laittavat koko pakin sekaisin ihmisilläkin. Poika-parka on parina aamuna omaehtoisen paastoamisen päälle pulauttanut tyhjän vatsan puklun, mutta iltaa kohden ruokahalu onneksi palaa. Päivät se nukkuu karvalankamatolla röhnöttäen, vetäväthän vatsavaivat hiljaiseksi. Iltaa kohden sillä palaa myös riekkumishalut, mikä sopii taas Pomolle paremmin kuin hyvin, onhan kumipallo aika nihkeä kaveri pidemmän päälle, vaikka alkuun se tekeekin hampaille ja ikenille hyvää.

Jetin vatsaoireilun vuoksi olemme pysytelleet ilman lenkkeilyä. Systeemi toimii hyvin, sillä Pomon pentuontuminen on osoittanut asettuvan hyvin levolla. Näin ollen saadaan kaksi vaivaa aisoihin yhdellä kertaa.

Koska iltasella molemmat pojat ovat reilusti virkeämpiä ja lenkkiä ei olla tehty, niillä on suhteellisen vauhdikkaita sisäleikkejä. Kun itse yrität katsoa mielenkiintoista videonpätkää ravintoasioista ja kaksikko pomppii, riekkaa ja pölisee vieressä, melutaso nousee reilusti yli sallitun. Ottaahan se möly päähän, varsinkin, kun yrität seurata leveää ameriikan englantia ilman tekstitystä, mutta en ole tohtinut niitä kovin kieltääkään. Jos päivän aikana ei minun toimestani synny liikunnallisia aktiviteetteja, on energia pakko jollain tavalla purkaa.

Olen käynyt itseni kanssa sotaa lenkittämättömyydestä. Tällaisissa tilanteissa lepo on hyväksi, lähestulkoon välttämätöntä, mutta energian purku jää yksipuoliseksi pelkällä mattopainilla. Toisaalta lenkkitauot eivät jää koskaan kovin pitkiksi ja aina on olemassa koirapuisto. Siellä vierailemme niin myöhään illalla, ettei muita kavereita juuri ole, jolloin niiden säntäily määrittyy jaksamisen mukaan.

Aion tehdä kliinisen testin Jetin aamupaastoilusta ja -puklaamisesta. Jos alkuperäinen suunnitelmani pitää, pääsen nukkumaan yhdentoista tuntumissa. Tällöin laitan herätyskellon soimaan noin klo 4.00 ja annan sille pienen määrän hyvin sulavaa sapuskaa (broitsua tällä kertaa). Epäilen nimittäin, että nyt, kun se on saanut erityisen hyvin sulavaa ruokaa, sen vatsa on aamulla tyystin tyhjä ja se on hieman huonovointinen siksi, josta oravanpyörä pyörähtää syömättömyyteen ja sitä kautta pikkupuklaamiseen. Jos tekemäni testin tiimoilta huomenna aamulla a) maistuu ruoka ja b) ei yökätä, olen osunut päätelmäni kanssa nappiin. Jäämme jännittämään tuloksia.

Pomo on osoittanut myös hieman paaston merkkejä. Tämä on tuttu huttu, sillä Jeti teki Pomon iässä ihan samaa. On täysin kuun asennosta kiinni, meneekö koko annettu ruokasatsi masuun asti vai ei. Tai sitten se myötäelää Jetin tuntemuksia, yhdessä käydään läpi tämäkin.

Päätämme tämän päivän legendaariseen mölinään.

Vaahtokylpemistä.

Aivan, unohdin, se kylpy.

Kahden Skyen pesu on oma urakkansa. Missään tapauksessa se ei ole toivoton urakka, sillä Pomo on vielä muksu ja suhteellisen lyhytkarvainen. Myös pestävää pinta-alaa on vähemmän. Näin ollen päätin fiksuna likkana aloittaa helpoimmasta tehtävästä.

Poikien kylpykäyttäytyminen on kahden yhteisen pesukerran kokemuksella melko yhteneväistä. Pikkumies tulee kovin kuuliaisesti, melkeinpä jopa iloisesti kylppäriin. Sillä ei ole ollut koskaan mitään vettä ja kastumista vastaan, eikä se toisaalta ole vielä tottunut meidän perheen pesurutiineihin.

Kuten mainitsin, pesu itsessään on nopea toimitus Pomon osalta. Sen kun kastelet koiran, levität shampoon, vaahdottelet aikasi ja huuhtelet pois. Hoitoainetta en ole vielä käyttänyt, karvan pituus ei sitä vaadi ja näyttelyihin on vielä hetki aikaa. Pojalla painuu korvat niskaan ja silti kieli käy tasaista tahtia, varsinkin takajalkoja pestessä. Ne tuntuvat olevan helposti kutiavaa mallia.

Kuivaaminen sujuu myös sutjakasti. Poika kipittää pyyhkeen päälle ja pistää siihen pitkälleen, mikä on paras mahdollinen kuivausasento minulle. Näin vatsan puolelle valuva vesi imeytyy suoraan pyyhkeeseen ja vekara pysyy aloillaan kuivauksen ajan. Koko tämän toimituksen läpi pikkumiehen silmät ovat niiden kuuluisien teevatien kaliiperia. Jos olet nähnyt elokuvan Shrek 2, olet myös nähnyt Saapasjalkakissan silmät sen ottaessa viattoman katinpennun ilmeen. Siirrä se vajaa kahdeksankuiselle Skyelle.

Osa yksi suoritettu. Sehän meni kivuttomasti, hitto vie, tässähän ihan innostuu. Eikun nuorisoon numero kaksi. Hah.

Jeti ei missään tapauksessa kilju riemusta tajutessaan, mitä tuleman pitää, päinvastoin. Se katselee minua hyvin epäuskoisena: "Äiti, en TODELLAKAAN ole tulossa kylppäriin". Lyhykäisen palaverin päätteeksi se laahustaa maansa myyneenä suihkuverhon viereen, ja kun siirrän sen lattiakaivon läheisyyteen, ilmeestä näkee sen tietävän, että peli on pelattu. Vettä päälle.

Tämä vaihe alkaa ottaa jo aikaa. Jetillä on runsas turkki, karkeampi peitinkarva on kehittynyt hyvää vauhtia ja villava pohja on aivan omaa luokkaansa. Eihän sitä saa edes märäksi! Kun olen saanut koiran jotenkuten kasteltua, on shampoon vuoro. Ja mitä tekee shampoopullo: päättää alkaa osoittaa loppumisen merkkejä. Huonoin mahdollinen aika, Jetin kokovilla-asu kun vaatii ainetta jonkin verran. No, peräsin edellä puuhun ja levittämään. Vaahdottelu sujuu suhteellisen mukavissa merkeissä, kunnes Jeti parin minuutin kuluttua kyllästyy ja alkaa ottaa hyvin, hyvin hitaita askelia kohti kylppärin ovea. Ei äiti näe, jos liikun puolikkaan askeleen viidessä minuutissa. Näin ollen jätkää saa olla harva se hetki tuuppimassa takaisin päin suihkun puolelle, jottei ihan koko pesuhuonetta tarvitsisi saippuoida.

Shampoopullo oli minulle armollinen ja jaksoi pitää sisältönsä koiran loppuun asti. Kerrankin näin. Kun olen selkä kumarassa saanut shampoon vaahdoteltua ja huuhdeltua, on hoitoaineen vuoro. Olen tehnyt sen virheen tasan kerran aikaisemmin Jetin ollessa pitkäturkkinen, etten käyttänyt hoitoainetta ja toiste en sitä tee. Harjaushetki oli nimittäin tasaista tuskaa sekä harjaajalle että harjattavalle. Hoitoaine levittyy mainiosti ja siitä jää aivan upea tuoksu. Lisäksi koiran turkki silottuu niin, että pystyn "harjaamaan" sitä viisipiikkisellä niin, ettei käsiini jää yhtään irtokarvaa. Nobel sille, joka keksi koiran hoitoaineen.

Jeti alkaa olla sen oloinen, että nyt tympii. Se päättää siis vedota tunteisiini ja painaa päänsä polvitaipeeseeni. Joko se todella yrittää vedota tunteisiini tai sitten se nauttii yhteisestä, kaksinkeskeisestä hetkestämme. Haluan uskoa viimeiseen.

Huuhtelun päätteeksi räpistellään niin maan vimmatusti. Olemme opettaneet Jetille täysin päättömän käskyn "röpiröpiröpi". Tällä tarkoitetaan nimenomaisesti tuota turkin ravistelua. Se pentele oppi käskyn. Suoritettuaan kolme kertaa "röpiröpiröpin", on pyyhekuivauksen aika. On sanomattakin selvää, että kun turkkia on Pomo potenssiin viisi, kaikki kylpyhuoneessa olevat pyyhkeet ovat läpimärkiä, eivätkä piisaakaan. Jeti tulee koko ajan onnellisemmaksi, sillä olemme hyvin lähellä noin kerran kuussa tapahtuvan kammotushetken päätöstä.

Ulos kylppäristä vapaa-käskystä ja terrierihepuli saa vallan. Molemmat mennä viipottavat kuin kahjot, törmäilevät tarkoituksenmukaisesti toisiinsa ja jatkavat rallia. Epäsäännöllisin väliajoin pysähdytään "röpiröpiröpille" ja, Teletappien sanoin, uudestaan uudestaan. Pikku-Pomo on oppinut tämän järjettömän käskyn merkityksen esimerkillisen hyvin, joten sekin toimii pesun päälle kuin ajatus.

Rallin oheistuotteina syntyy paljon roiskeita lattialle, huonekaluihin ja seiniin. Suurimpia on parempi pyyhkiä pois heti, mutta kaikkea ei jaksa, kello käy puolta yötä. Pesut hoidetaan meillä yötä vasten iltapissan jälkeen, saavat rauhassa kuivaa yön lämpimässä ilman, että tarvitsee vielä koleaan syyskeliin lähteä pikku-ulkoilulle.

Nuoriso ei ole koskaan ylettömän innostunut pesutouhuista. Jeti on vastahakoinen uimisenkin suhteen, joten miksi ihmeessä kastuminen kotona olisi sen kivempaa. Pomo sen sijaan ui kuin kuutti konsanaan, aikuiseksi hylkeeksi sitä ei ihan vielä voi lukea. Viimeisimmällä uintireissulla viime kesänä se päätyi uimaan minua ympäri eikä meinannut lopettaa sitä hyrränä toimimista ollenkaan. Vekkuli kaveri. Jeti sen sijaan pulisi rannalla, kasteli tassunsa, pakitti ja pulisi lisää.

Kun terrierihepuli saatetaan päätökseen silkan uupumisen johdosta, painumme yöunille. Molemmat mukulat kastelevat joka paikan, missä kulkevat ja varsinkin nukkupaikkansa alta.

Peseminen pesuhetkellä ottaa uskoakseni kaikkia meitä enemmän tai vähemmän aivoon. Mutta sen päätyttyä olemme kaikki riemuisan tyytyväisiä. Pojat siksi, että hepuli nyt vain on kiva saada ja seinät kastella ja minä siksi, että vaikka saan niiden perässä seiniä siivotakin, nukkuhetkellä minulla makaa kotona kaksi hellyyttävää, uitettua huoneilman raikastajaa pitkin pituuttaan umpiunessa. Niin riipivää, mutta ah, niin palkitsevaa.

Koiria puistossa.

Tälle päivälle on varattu yllätys: koirapuisto!

Hah, sanovat pojat. Ihan niinkuin siellä ei oltaisi koskaan ennen oltu. Silti ne ovat mielissään, siellä kun on lääniä juosta ja painia ilman, että jokainen ruokapöydän tuoli tai tv-tason kulma on juuri hallitsemattoman liikeradan tiellä. Kaiken hyvän lisäksi, jos on oikein mainio tuuri, pojille on siellä naisseuraa.

Varma kaveruus on sekarotuinen 4-vuotias Nemo. Tosin Nemosta ei kovin suurta seuraa ole ennenkuin se alkaa toinen korva kallellaan juoksennella kakaroiden perässä niiden ottaessa matsia. Nemolla on hauska tapa mennä poikien pomppivien takalistojen perässä nenä pitkällä kuitenkaan koskaan ottamatta osaa taistoon. Sillä tuntuu olevan sellainen "isoveli valvoo" -asenne, mukaanhan tuollaiseen ei lähdetä, kunhan katson päälle, ettei vakavampia satu.

Koirapuistokaava menee jokseenkin näin: paikalle saavutaan Jetin hihna kireällä ja Pomo minun koipieni suojassa. Kun päästään jonkinlaisessa järjestyksessä ovesta sisään, Jeti tekee tupatarkastuksen kaverikoirille. Pomo hyörii hetken minun jaloissani, kunnes se hokaa olevansa vapaa ja lähtee seuraamaan Kristoffer Kolumbuksen jalanjälkiä kohti auringonlaskua. Jeti menee perässä tajuttuaan, ettei pikkuveikka ole näköetäisyydellä.

Nuuskuttelutuokio ottaa oman aikansa, jonka jälkeen alkaa armoton painiminen, yleensä Pomon aloitteesta. Mikäli satun rapsuttelemaan muita koiria tai kutsun vekarat luokse, painiminen alkaa vapaa-käskystä. Tämä ei siis ole käskyn itseistarkoitus, ilmeisesti ne ovat mieltäneet tuon käskyn tässä yhteydessä siihen, että nyt sitten muuten mennään ja vauhdilla.

Juokseva Skye on kokemukseni mukaan äärimmäisen linjakas tapaus. Nyt en puhu jolkottelusta, vaan nimenomaisesti juoksemisesta. Nuo tuhatjalkaisen pituiset neliraajaiset mennä suhistelevat niin, että jos ei kiinnitä erikseen oikein huomiota, niiden jalkoja ei suhinassa näe. Kuvassa on siis pötkyläinen koira ilman jalkoja noin 10 cm maan pinnan yläpuolella ja menee kuin Nato-ohjus. Vaikka tämä rotu ei niin juoksijatyyppinen olisikaan, missään tapauksessa tätä esitystä ei hävetä katsoa. Pikemminkin sitä seuraa kunnioituksen ja huvituksen sekaisin tuntein.

Pomo ottaa tiukkaa ulkorataa ja näin ollen Jeti sen saavuttaa. Nuorempi onkin ovela, se nimittäin onnistuu pysähtymään kuin seinään ja vaihtamaan suuntaa alta sekunnin. Jetillä menee aina hetki tajuta, että mihin päin nyt, kunnes se heittää 180 astetta, toisinaan maassa, toisinaan ilmassa, ympäri ja mennä sotkee perään.

Kun tullaan lähipainiin, vieraampaa alkaa hirvittää. Jeti kuulostaa kiukkuiselta äiti-karhulta pennunsuojelutouhuissa, mutta todellisuudessa se pitää kovempaa mölyä itsestään kuin mitä painin lomassa saa aikaiseksi. Jeti on muutenkin kova juttelemaan, emme ole vielä pystyneet nimeämään eläintä, jolta se kuulostaa selvittäessään. Tällä hetkellä lähin veikkaus lienee hanhi. Pomo on, kiitos loistavan esimerkin, oppinut sekä mölisemään että pistämään hyvin hanttiin. Näin ollen tummanvaalean karvakeon seasta välähtää silloin tällöin vitivalkoinen hammas, toisinaan isompi, toisinaan pienempi. Koskaan en ole niiden väliin joutunut menemään, sillä vaikka meno näyttää hurjalta, Jeti on loppupeleissä suhteellisen suojelevainen nuorukaista kohtaan.

Isoveikan hampaiden vilautus on jo vaikuttava näky. Pomon hammaskalusto nostettujen ikenien lomasta lähinnä taasen huvittaa. Toinen on niin tosissaan ja vakavissaan olemassa kiukkuinen, mutta kun ne nököt ovat vielä melko pienet. Pidätän siis tosissani naurua joka kerta pikkuisen hammaskaluston pilkahtaessa.

Lapset ovat terveitä leikkiessään. Tässä yhteydessä tosin ulkopuolisen silmään vaikuttaisi, että kaksikko on hulluuden partaalla. Nähtäväksi jää, millaisen kiinnostuneen yleisön tämän päivän ottelulle saamme.

Lällyttelyä ja jalkafetissi.

Pojat ovat olleet suhteellisen rauhallisia tänään. Normaaleja pystypainimatsejakaan ei ole tainnut olla kuin pari. Sen sijaan molemmat ovat lällytelleet.

Painelin koko päivän ilman sukkia ja palellutin tietoisen epätietoisesti varpaitani. Joka kerta, kun istuin sohvan kulmalle ja otin koneen syliin tehdäkseni jotain niinkin tärkeää kuin Facebookatakseni, Pomo kipitti viereeni, tuijotti minua hetken "Mitä sanoit, äiti, haluatko antaa minulle huomiota?" -ilmeellään (Mikki Hiiri-äänellä) ja kun en sillä kertaa antanut huomiota, se alkoi vimmatusti pestä varpaitani.

Jeti tekee saman tempun, jos meillä tepastellaan ilman sukkia. Varsinkin muksumpana sillä oli aivan järjetön jalkafetissi. Nykyään pesuinto on hieman laantunut, liekö syynä itsenäistymisen teini-ikä, muttei se silti ole kokonaan kadonnut.

Pomo pesee varpaiden lisäksi myös sääret, mikäli puntit sattuvat olemaan poissa tieltä. Saunan jälkeen koko homma vasta riistäytyykin käpälistä, koska molemmat tuntuvat olevan varmoja, ettei meillä ihmisillä ole minkäänlaista kykyä peseytyä kunnolla. Olen jokseenkin huomaamattomasti vetänyt koipeni kielten tieltä pois sohvalle, olen nimittäin ihan varma, että parivaljakko kuluttaisi kielensä puhki, mikäli jättäisin jalkani niiden armoille. Sen verran fiksuja kavereita ovat, etteivät sohvalle yritä. Jeti ei ole koskaan saanut lupaa tulla sohvalle (poikkeuksena sylittelyhetket Simpsonien kera) ja Pomo ei ole sitä lupaa koskaan tajunnut edes havitella.

Jetin ihmisiin kohdistuvat lällyttely on muotoutunut niin, että se istahtaa omaan tapaansa sohvan viereen, tuijottaa hetken ja kun ei sillä kertaa huomiota saa, se kääntää takamuksensa, vääntää itsensä rullalle kuin kissa konsanaan ja alkaa tuhista. Mitä lähemmäs jalkoja se pääsee rullalle, sitä parempi.

Pomo lähestyy meitä samaan tapaan kuin Jeti, mutta jää intensiivisesti tuijottaen odottamaan rapsutuksia. Mikäli niitä ei kuulu ja se ei satu olemaan pusuttelutuulella, sen pallopylly alkaa pomppia istuma-asennossa vimmatusti puolelta toiselle ja toinen etukäpälä havittelee housunpunttia. Tällöin viimeistään mieheni heltyy. Mikäli vain minä olen paikalla, Pomo kuopii ja pompottelee sinnikkäästi jopa useamman minuutin ja jos lopputulos ei ole toivottu, se puhahtaa hyvinkin inhimillisesti kuin sanoakseen "ei sitten saakeli" ja kääntää nokkansa kohti lempipaikkaansa, olohuoneen ikkunan edustaa.

Vieraiden saapuessa tilanne on kokonaan toinen. Tuli ovesta lähestulkoon kuka vain, Jeti juoksee nokka pitkällä tarkastelemaan saapujia ja toivottaa jokaisen onnellisena tervetulleeksi sillä ehdolla, että kaikki rapsuttavat sitä kyntensä lyhyiksi. Pomo sen sijaan luikkii vastakkaiseen suuntaan. Puolessa minuutissa se unohtaa jännitellä ja sekin tunkee nenänsä jonkin huonekalun takaa nuuskaistakseen, mistä ihmeestä nyt on kysymys. Kun se on saanut nekkunsa näytille, on turha enää piilotella ja se näyttäytyy kokonaan, mutta varoo visusti menemästä lähikontaktietäisyydelle.

Kun saapujat ovat asettuneet, Jeti istuu vuorollaan jokaisen vieressä ja tunkee kirsuaan polvelle, sohvan reunalle, rahille tai mihin tahansa, mistä voi mahdollisesti saada rapsuttavan ystävän. Pomo sen sijaan nuuskuttelee pienen matkan päästä yhä edelleen kyselläkseen, mistä ihmeestä nyt on kysymys. Kun se jonkin ajan kuluttua rentoutuu sen verran, että voi mennä jo kosketusetäisyydelle, sen korvat ovat pitkin niskaa ja silmät kuin jättimäiset teevadit. Jos vieras erehtyy korjaamaan istuma-asentoaan, se pakittaa välittömästi puoli metriä vapaaseen suuntaan ja mulkoilee teevadeillaan ympärilleen vain kysyäkseen jälleen kerran, mistä ihmeestä nyt on kysymys.

Pomon alkukankeilu ottaa hetken, mutta loppupeleissä vieraat saavat siitä oikein mainion pikkukaverin jalkojensa juureen. Jeti taas ensi-innostuksensa jälkeen asettuu keskelle huonetta kerälle ja nostaa päätään vain, jos jokin astia kilahtaa siihen malliin, että tiedossa voisi olla herkkuja, tai jos joku päättää vaihtaa istumapaikkaa.

Veljekset lällyttelevät myös kovasti toisilleen. Hiukan ennen mattopainia ja sen jälkeen niillä on lähes rituaalinomainen korvien pesu. Asetelma menee suunnilleen niin, että toinen alkaa ennen matsia pestä toisen korvaa ja pestävänä oleva painaa korvaansa toisen nenää vasten. Yleensä korvienpesutuokio muuttuu jonkin sortin lähikamppailuksi ja sen päätteeksi korvarituaali toistetaan ikäänkuin kättelynä hyvästä ottelusta. Jos setti on ottanut koville, ne uuvahtavat yhteen läjään, jolloin toisen erottaa toisesta vain karvan värin perusteella.

Siinä Jeti tälläkin hetkellä on täydellisenä ympyränä vieressäni. Veikkaan, että kun Pomoa alkaa kyllästyttää yksinäinen palloleikki, se tulee Jetin kylkeen, kömpsähtää kyljelleen ja pyörähtää siitä selälleen kuin nukkuva sammakko. Vähänpä nuo tietävät äidin suunnitelmista. Tänään on nimittäin pesupäivä.

Mistä alkaisin.

Nyt se blogin pito alkoi. Homman nimenä on tehdä täysin epävirallista tutkimusta kahden Skye-pojan elämästä omistajan näkövinkkelistä, niin pienistä kuin isommistakin elämän iloista ja suruista.


Esittely lienee paikallaan. Alfastarsky's Aake The Big Hug a.k.a Jeti on helmikuussa 2009 syntynyt kerman värinen teini. Pojalla on itsenäistymiskausi, joten esimerkiksi julkiset huomionosoitukset äidin taholta ovat syvältä, koska se ei vaan sovi (kuten teini-ikäisten poikien äidit varmasti tietävät). Tosin puolustuksekseen on sanottava, että nuori herra on esiripun takana kovinkin nöyrä ja keskiarvoisesti kuuliainen terrieri. Jeti on potenut virtsatievaivoja, jotka (käsittääkseni) eivät ole tämän rodun kohdalla, varsinkaan nuorilla uroksilla, tavattomia vaivoja. Terveysasioista tulen kirjoittamaan, mutta se ei ole blogin pääasiallinen tarkoitus.


Alfastarsky's Bernard Showman's Boss a.k.a Pomo on helmikuussa 2010 syntynyt kerman värinen varhaisnuori. Perheemme suunnittelema puhekuplatoiminto asuntomme kattoon vaijereilla oli käytännössä mahdoton toteuttaa, joten olemme päätyneet dubbaamaan Pomon ajatukset. Ne kiteytyvät yhteen lauseeseen Mikki Hiiri -äänellä: "Mitä sanoit, isi/äiti, haluatko antaa minulle huomiota?". Junnu on niin huomionkipeä kuin nuori Skye voi vain olla. Ja sekös passaa minulle, satun nimittäin olemaan myös huomiota kaipaamattoman teinin mamma. Pomolla on esiintynyt parina päivänä kondrodystrofisilla (lyhytraajaisilla) roduilla ominaista pentuontumista. Tosin muksu on siitä vähät välittänyt, eikä ontuminenkaan ole antanut kuulua itsestään kuin parina hassuna päivänä.


Pojat ovat siis velipuolia samasta äidistä.


Mieheni kielsi minua kirjoittamasta hänestä mitään. Näin ollen hänet mainittakoon jatkossa vain sivulauseissa neutraalissa ympäristössä.


Jeti on asunut meillä reippaan vuoden, Pomo vasta kuukauden päivät. Pojat ovat tulleet mainiosti toimeen lukuunottamatta juniorin yritystä saada veikkansa luu kesken syömisen ja Jetin hetkellistä ruokakupin vahtimisviettiä. Ylettömällä Googlaamisella ja toimintamallien muuttamisella sain sitten ruokailuhetket rauhotettua.


Itsestäni pakollisina pohjatietoina kerrottakoon, että olen helmikuussa 1986 syntynyt naimisissa oleva huithapeli. Mieheni on niin ikään syntynyt helmikuussa, tosin paria vuotta minua aikaisemmin, joten yhdessä muodostamme Vesimies-perheen. Kun kaikilla on hieman huono itsetunto ja ammattitautina luova hulluus, on huumori usein tiukalla.


Jos ei muuta, uskoisin, että saan ainakin yhden ihmisen hymyilemään tutkimuksia tulkitessani. Tervetuloa lukemaan!